Ohi

Päivä oli pitkä, mutta ihanien sukulaisten ansiosta ei paha. Vaikein hetki oli kukkia laskiessa, kun Mamma viimeisen kerran kutsui poikaansa... Ja toisaalta myös kun enoni muisteli isää ja äitiäkin, kuin he vaikuttivat hänenkin nuoruuteensa. Oli jännä, ja varmasti hyödyllistäkin tajuta, että vaikka minulla on yksi, ei aina niin positiivinen kuva isästäni, muiden ihmisten mielikuvat ovat aivan erilaisia.

Yksi suloinen, ihan valkohapsinen pappa oli muistellut jo pitkän aikaa ennen kuin tajusin, että hän oli isäni ikätoveri, aloittanut koulun yhtä aikaa. Valkoiset hiukset hämäsivät. Kanttori vaihtui viime hetkellä sairastapauksen vuoksi. Sinänsä sopivaa, sillä uusi kanttori oli tuon äsken mainitun papan veljentytär.... Ja siis jotain epämääräistä sukua.

Äidin puolelta vanha täti totesi jälleen kerran kuinka muistutan äitiäni. Ja kertoi myös kivan tarinan. Vuonna -70, kun minua ristittiin, pakastimet olivat harvinaisuus. Joten keskellä talvea kakun päältä löytyneet vatut olivat ihmetyttäneet monia vieraita suuresti :)

Olin reipas tyttö ja muistotilaisuuden jälkeen menin raivaamaan lapsuudenkotiani. Etukäteen ajattelin vain, että valokuvat, suvun paperit, muutama pöytäliina ja se on siinä. Todellisuudessa mulla oli auto piukassa tavaraa (tai on vieläkin, raivaan huomenna). Löytyi paljon suvun naisten käsitöitä (joita toivottavasti saan kuvattua ja esiteltyä täällä), ihania valokuvia, jopa minun saamiani kirjeitä yksi laatikollinen, perintölusikoita, hyvä ja ehjä jättikattila värjäykseen, ja yksi taulukin. Mutta luulen, että olen osaltani tehnyt raivauksen. Asunnossa ollut järkyttävä pölymäärä ainakin taikoi kurkunpääni vereslihalle.

Neulomaan en tietysti ehtinyt, mutta aamuvarhaisella lähtiessäni, viimeisenä eteisen nurkassa osui silmääni neulekassi. Ja lähti mukaan. Jotenkin toi turvallisen olon, kun tiesi, että tarpeen vaatiessa voi ottaa neuleen ja rauhoittua. Ja toinpa tavarakuorman mukana kaikki loput käsityötarvikkeet mitä löysin. Nyt minulla on myös parsinsieni.