Nyt kun ulkona paukkuu ja rätisee, Indy nukkuu tyytyväisenä sohvan selkänojalla ja Piki tulee vähän väliä syliin - nukkuu vähän aikaa, havahtuu vähän kovaäänisempään rakettiin, käy makkarin ikkunalla tarkkailemassa tilannetta ja tulee ruokakupin kautta takaisin mamin turvalliseen syliin. On ne niin mun karvalapset ;)
Tyypillistä. Jäälläkin Indy vetää kohti järven selkää, Piki pelkuri tassuttelee vain rannassa.Kerrankin olin kotona kun postin täti kävi - sain 700 grammaa Colinetten Cadenzaa. Riittäisiköhän siihen syksyn lehdessä olleeseen Modan palmikkokaarroketakkiin? Testaillaan kun ehditään.
Kahdet kokeet korjattu, isoin urakka jäljellä.
Soitin Mammalle. Hoitaja kertoi ensin kuulumisia, väsynyt, janoinen, rukoilee paljon, jopa hieman hurmoksellinen? Kuuntelin vähän hämmästyneenä, mutta juteltuani Mamman kanssa ymmärsin. Mammalla oli selvästi sellainen "lähellä-kuolemaa"-kokemus. Hän muisteli silloin kotona tunteneensa selvästi Isäni (=poikansa) vierellään, ja minut (varmaankin silloin kun yritin soitella). Hän oli myös säikähtänyt ja pelännyt ambulanssiväen tuloa aivan hirmuisesti, miettinyt, että pääsisiköhän sängyn alle piiloon. Ja nyt hän kiitti ihmeellisestä pelastumisestaan ja hoidosta. Oli siis jotenkin hurmoksellisessa tilassa. Puhui paljon, tosi paljon, hengästyneesti. Uskoisin hänen toipuvan tällä kertaa, mutta tuossa iässä elämästä ei koskaan voi olla varma.
Tuon viimeisen totesin myös soittaessani yhdelle tutulle. Hänen isänsä on myös hyvin, hyvin sairaana.
Mutta elämä jatkuu. Aina. Itsekin uskon selviäväni, teidän, kissojen ja lankavaraston avulla. Harkitsin tekeväni tähän sen joka vuotisen analyysini, mutta nyt just en jaksa. Ehkä myöhemmin tai sitten vuoden päästä.
Oikein hyvää, lankarikasta, kissankarvaista, onnellista vuotta 2009 teille kaikille!
