Ennen vanhaan, kun minä olin nuori (=kultaisella 80-luvulla), seurustelu oli ihan erilaista. Ei ollut kännyköitä eikä tietokoneita (paitsi sitten loppupuolella) eikä nettiä. Kun tapaaminen sovittiin, sinne kanssa mentiin. Ja toinen teki oharit, sai raivota niin paljon kuin halusi, mutta ei se toinen sitä välittömästi tiennyt. Sovittiin moneltako soitetaan - lankapuhelimella - ja kotona sitten vein lankapuhelimen mukanani eteisestä omaan huoneeseeni (onneksi oli pitkä johto), jotta sai edes jonkinmoista puherauhaa. Ja voi luoja jos joku sukulainen tai iskän työkaveri sattui soittamaan juuri sovittuun aikaan...
Nykyään konstit on monet. Jos toinen ei vastaa kännyyn, voi laittaa viestin FB:ssä. Tai Mesessä. Ja kun minä puhun 90-luvun alun kokemuksella irkistä, nuoret tuijottavat äimistyneenä "ootko siä Irc-galleriassa???". No en tosiaankaan, vaan mulle irc on jotain ihan muuta. Selitä sitä sitten. Mutta revenons à nos moutons, eli periaatteessa toisen tavoittaa aina, mistä tahansa. Luulisi siis asioiden olevan hyvin.
Ennen vanhaan siis seurustelu oli kuitenkin jotenkin yksityisasia. Nykyään tuntuu, että kaikki asiat huudellaan julkisiksi vähintäänkin FB:ssä. Olen seurannut, kieltämättä hieman uteliaana, nuoren parin seurustelua sitäkin kautta. Kaikki huudetaan julki, riidat, sopimiset, kaikki. Ja se kielenkäyttö. Ennen vanhaan taidettiin kiroilla vähemmän. Tai se ei ollut sallittua kuin aikuisille eikä heillekään kaikkialla. Tai ehkä kirosanat määriteltiin eri tavoin. En ainakaan muista, että kukaan ikäisistäni (yläkoulu) tytöistä olisi käyttänyt noin solkenaan tuollaista kieltä. Jotenkin tuntuu pahalta, että nuoret ja kauniit käyttävät niin rumaa kieltä. Yhtä pahalta se tosin minun korvissani kuulostaa, vaikka puhuja olisi vanha ja ruma ;) Mietityttää silti. Saavatko he käännettyä tämä kirosanatyylin "pois päältä" tarvittaessa?
Filosofointi sikseen (sille vaan on tänä viikonloppuna ollut aikaa). Pikillä on uusi tavoite. Eteisen pöydältä voi hypätä roikkumaan eteisen kaappien yläreunaan ja toivoa, että jotenkin taianomaisesti yläkaappi aukeaisi ja se pääsisi livahtamaan sisään. Ja että siellä olisi lelupiilo. Emäntä toivoo, että se lopettaa moisen harrastamisen ennen kuin kaappien ovet vaihdetaan jossain tulevassa remontissa.
7 kommenttia:
Voi, minäkin muistan kuskanneeni puhelinta omaan huoneeseen, että sain rauhassa puhua. ;o) Kännykkää kyllä vastustinkin viimeiseen saakka, mutta piti se lopulta hankkia muutama vuosi sitten(ihan tarpeeseen tuli)..
Mietin tuota tapaamista ja paikalle saapumista. Ne ystäväni, jotka silloin kultaisella 80-luvulla olivat aina myöhässä tapaamisista, ovat aina myöhässä nykyäänkin, eivätkä ilmoita mitään, vaikka keinoja ja välineitä olisi useita. Samoin ne, jotka silloin olivat aina ajoissa paikalla, ovat sitä nytkin ja ilmoittavat varmasti, jos edes hieman näyttää siltä, että tulevat minuutin myöhässä. Ihmiset eivät siis ole muuttuneet mihinkään. Onko se sitten hyvä vai huono asia, vaikea sanoa.
Mää pidän siitä, että seurustelu on tietyllä tapaa yksityisasia. En ole liittymässä Facebookiin muutenkaan, mutta en varsinkaan siksi että mieheni on siellä. Emmekä me seurustele blogeissamme. Emme kommentoi toistemme blogeissa, vaikka niitä luemmekin. (Ja jos kirjoitan miehestä, kirjoitan sellaisista asioista, joista olen hänen kanssaan keskustellut.) Nykynuorisolla nuo yksityisyyden rajat ovat mielestäni hyvin hämärät :/.
Ohos, täällähän on ulkoasu muuttunut :o. Vai olenko mää vaan taas jotenkin ihan pihalla...?
Tuo on kyllä totta. On kyllä monesti vähän ahdistavaakin, kun odotetaan, että aina ollaan tavoitettavissa. Pitää selittää, jos ei pidä kännykkää mukana lenkillä tai jos ei saunan aikaan vastaa puhelimeen.
Vaan kyllä ne vanhemmatkin osaavat asioitaan puida Facebookissa. Erään avioliiton päättymistä tässä olen itsekin todistanut ja kaikki (no, ainakin aika paljon) on jaettu koko kansalle Facebookissa. Pariskunta on noin viisikymppisiä eikä kyseessä voi olla sekään, ettei tajuttaisi, että kaikki näkee. Kyllä he ovat tietoisia siitä. Ja kyllä, hämmentävää on.
Mie olen törmännyt uuteen ongelmaan ihan itseni ja blogien lukemisen kanssa. Sillä nyt kun olen säännöllisesti tiettyjä blogeja lukenut, mutta en kommentoinut, tunnen itseni ihan tirkistelijäksi. Mie tiedän sinusta ja muista bloggaajista kaikkea, mutta te ette minusta mitään. Ongelmaksi tämä tuli oikeastaan vasta kun vierailin Titityyn puodissa niin Jyväskylässä kuin Hesan messuilla talvella. En voi esittäytyä ja kertoa nimimerkkiä, kun en bloggaa tai ole aktiivinen muillakaan areenoilla... Hassu, kaino tunne vie sanat normaalisti suulaalta ihmiseltä, kun tilanne tuntuu "epäreilulta", kun mie olen tuntematon, mutta sie et. Ei ennen kai näinkään päässyt käymään?
Minäkin olen ihmetellyt yhtä FB-ystävääni, joka on kertonut mielestäni aivan liian avoimesti seksuaalielämästään. Kyse ei edes ole nuoresta, ajattelemattomasta ihmisestä vaan yli 30-vuotiaasta, jolla on lapsikin. Olikohan kuinka pitkälle harkittua julkaista kuvia, jotka on otettu kolmen hengen kesken vietetyn yön jälkeen... Minä en tiedosta enkä tukka pystyssä otetuista kuvista järkyty, mutta kun tällaiset asiat tuppaavat leviämään ja saattavat vaikka työnantajan korviin mennä. FB:n ajatuksenahan on verkostoituminen, eli kun yksi tuntee yhden, toinen toisen ja kolmas kolmannen, ystäville tarkoitettu tieto onkin yhtäkkiä ties kenen tiedossa.
Pakko on myös kommentoida tuosta FB:sta. Olen n. 30 ihmisen työnantaja ja on hämmästyttävää miten rohkeasti ihmiset kirjoittelevat mm. tulevista sairauslomistaan tai muuten salassapidettävistä työasioista naamakirjassa. Sitten ihmetellään että mites se työnanataja kimpaantui kun vain 350 lähimmälle ystävälleni haukuin työpaikkaani tms. Tai että työkaverit ilmoittavat työpaikalla ennen kuin ko. työntekijä on edes ehtinyt käydä lääkärissä että juu Ellen ei tule sitten iltavuoroon koska sille tulee vissiin nuha...
Lähetä kommentti