On se. Ihan varmasti. Maailman parhaat kevään tunnistajat, kissat kertoivat näin jo sunnuntaina. Hirmuinen rääkyminen, mäy'yntä ja väyv-väyv. Pakko viedä herrat ensimmäiselle ulkoreissulle sitten lokakuun. Ja voi pojat meillä oli kivaa!
Joku erittäin kissaystävällinen sielu taloyhtiössä oli tehnyt harvinaisen mukavan tempun ja lapioinut meidän metsäpolkuamme piiiiitkän matkaa. Niinpä Pikikin käveli ihan itse, innoissaan (lumihangessa se lähinnä katselee surkeasti emäntää suoraan silmiin ja anelee syliin). Harmi vain, että oli niin "hanget korkeat nietokset", että syvästä polkusolasta ei oikein nähnyt maisemia. Eikä tirppoja, joita ei tosin kovin paljoa ollutkaan. Jopa meidän vanha kävelyseuralaisemme Varis tuntui kadonneen.
Jotain syötävää sentään löytyi. Ainakin maiskutuksesta päätellen. Jokainen lumen alta pikkuisenkin pilkistävä heinänkorsi piti käydä mutustelemassa. Kaipa jäinen heinä on hyväksi suolistolle?
Varjoja. Nyt vaan kävi niin, että joka kerta kun vedän takkia niskaan epätyypilliseen aikaan (=en ole lähdössä töihin) kaksi karvatenoria syöksyy eteiseen vetämään duettoa mahdollisimman korkealta ja kovaa. No, ehkä viikonloppuna.
