Englannista asti tuli australialainen keritsijä kiertämään suomalaisia alpakkatiloja. Nopea ja ammattitaitoinen. Yhdessä illassa kerittiin 37 alpakkaa. Pelkkä keritsijä ei riitä, vaan tarvitaan muitakin organisoimaan eläin sisään, ulos, keräämään villoja. Erilaiset villat kerättiin eri pusseihin talteen: jalat ja vatsa yhteen, kaula toiseen ja satula (eli se isoin osa) kolmanteen.
Seurasin tuota keräämistä ensin sivusta jonkin aikaa kun en ole tällaisessa ennen mukana ollut. Sitten uskaltauduin mukaan. Ekalla kerralla säikähdin ihan hassua asiaa: se villa, joka oli sekuntia aikaisemmin vielä ollut eläimessä kiinni, se oli tietenkin ihon lämpöistä! Villa on myös uskomattoman pehmeää, kuohkeaa, suloista. Tosin alpakoiden emännällä on kyllä edessään todella mahtava urakka: hän käy käsin läpi kaikki villat ja lajittelee ne. Eihän tuossa itse tilanteessa ehtinyt kuin kahmia ne villat roskineen kaikkineen mukaan suurin piirtein - ne pitää siis siivota.
Kuvat ovat huonoja, koska kaikki osaset liikkuivat koko ajan. Kuvassa toivottavasti kuitenkin näkyy mikä mahtava villapehko näillä on. Yksi oli suri, eli sitä harvinaisempaa karvatyyppiä. Se, Aatami, oli aikoinaan tilan ensimmäinen tilalla syntynyt alpakka, ja sen karvan suri-laatu oli yllätys, koska kukaan ei tiennyt sen isästä mitään. Sen emä tuli tilalle ja Suomeen Chilestä jo valmiiksi tiineenä.
Muut ovat huacaya-alpakoita. Kaikki kuitenkin yhtä ihania. Varsinkin nuorukaiskarsinassa (vuoden takaisia poikasia) oli yksi iiiiiihana tummanruskea, joka tuli heti tekemään tuttavavuutta ja häntä vispasi kovasti. Antoi pusunkin! Yksikään näistä alpakoista ei sylkenyt, vaikka kovasti olen joskus vuosia sitten alpakoita ekan kerran (ihan muualla Suomessa) nähdessäni kuullut varoituksia.
Alpakka ohjattiin sisään (nätisti tulivat, ihan vapaaehtoisesti), nostettiin pöydälle ja kerittiin todella nopeasti. Samalla oli helppo tarkkailla ihon kuntoa ja hampaatkin tarkistettiin. Eläimet käyttäyivät hienosti. Noin isosta porukasta pari osoitti mieltään huutamalla, mutta rauhoittui varmoissa ja tottuneissa käsissä. Pari piti ihanaa "nuunuu"-ääntä, semmoista hellää. Valtaosa oli ihan hiljaa ja nätisti. Häntä heilui jos silitti.
Kuvan yläreunassa näkyy villava, kuohkea, mahtava satula. Se on siis se osa villaa selästä ja kyljistä, jossa olisi satula, jos sellaista käytettäisiin. Alpakat keritään yksilöstä riippuen joka vuosi tai joka toinen vuosi. Joillekin tehtiin ns. puudelikampaus, eli kaulaa ei keritty, koska villa siinä ei ollut kasvanut vielä kovin paljoa. Villankasvu on siis yksilöllinen, periytyvä ominaisuus ihan niin kuin villan laatu ja värikin.
Me ihmiset olimme yltä päältä karvoissa ;) Oli tosi kiva päästä mukaan tällaiseen, haluan mielelläni toistekin!
