Kaksi asiaa on pyörinyt päässä tänään.
Luin pitkästä aikaa oikein hyvän kirjan. Mikä siinä muuten on, että iän myötä tuntuu olevan yhä vaikeampi ja vaikeampi löytää oikein hyviä kirjoja? Siis sellaisia jotka ahmaisee yhdellä istumalla? Donna Leon on onneksi taattua kamaa. Ärsyttävintä hänen kirjoissaan on se, että aina kun kuvittelen uuden ilmestyneen, pitää tarkistaa ettei se vaan ole Amerikan/Brittien painos jostain vanhasta - eri nimi, sama kirja. The Girl of His Dreams. Kirjan nimi ei tosiaankaan vinkkaa juonesta yhtään mitään, päinvastoin. Kuten aina, tämäkin kirja pistää miettimään yhteiskuntaa, niin Italian kuin Suomenkin, oikein vakavissaan. Varsinkin kun juuri viime aikoina ovat romanikerjäläiset olleet Suomessa kovasti puheenaiheena - läheltä liippaa kirjaa. Toiseksi teksti on todella taitavaa kieltä, soljuu ja lipuu, kaunista englantia (paitsi pari prepositiota kiusaa minua) ja väliin on syötetty ihania italian ilmaisuja, joista ymmärrän suurimman osan. Kolmanneksi tietysti ruoka. Kuinka dekkariin voikaan näin taitavasti ujuttaa kokonaisia aterioita ja viinivalintoja? Tai onko jälkiruoaksi vihdoinkin kevään ensimmäinen jäätelö. Kokonaisvaltainen nautinto.
Toinen mielessä pyörinyt asia on ihmiset, ystävät. Onko tavaran heittäminen taloyhtiön roskikseen helpompaa/vähemmän vaivalloista kuin sen vieminen jonkun marketin pihalla seisovaan hyväntekeväisyysjärjestön keräyslaatikkoon? Saimme tästä aikaan eilen melkein riidan. Lopputuloksena adoptoin verhoja ja istuintyynyjä joille en ehkä keksi mitään käyttöä. Mutta en yksinkertaisesti voi heittää hyvää tavaraa roskikseen...
Virkannut olen. Osaisinkohan vielä kirjoa? Siitä on kauan!
