Kerrankin, pitkästä aikaa, muistin ottaa kameran viereeni sohvalle asettuessani. Ja sen seurauksena tutkielma Pikistä. Piki ansaitsee tämän siksikin, että hän (tai se, miten vaan) tuli bongatuksi Tampereella, vaikkei edes käynyt siellä :) Ja minä taas tajusin olevani kovaääninen hölösuu...
Minun sylivauvani ihanan pehmeä samettiturkki ei siis ole musta, vaikka tästäkin taas voisi niin kuvitella. Oikein tumma suklaanruskea, erottuu kun valo tulee takaa päin, eli valo tunkeutuu karvojen juureen. Ja rinnassa valkoista ja myös muualla, siellä täällä, kuten nyt tuossa korvassa tuo yksi, paksu valkoinen karva. Ja tupsut kuin oikealla ilveksellä.
Kaikilla kissoilla ei ole maailman södeimpiä pinkkejä anturoita. Meidän herralla on tällaiset suklaanruskeat. Kuvassa lamppu tekee niistä elämää vaaleammat. Hhmmm.... kynnet pitäisi leikata, missähän leikkuri?
Sylivauva. Totaalisen leimautunut minuun. Rakastaa harjausta (pitää olla kaksi harjaa, toista syödään ja toiselle käännetään milloin mitäkin kanttia rapsutettavaksi). Neuloa saa ihan rauhassa, ei haittaa vaikka pyörö tai lanka vähän korvaa kutittelisikin. Joo, uutta neuletta aloittelin... Eli ei varmaan mitään valmistu enää ikinä.... Ainakin keskeneräisiä näyttää olevan pitkin huushollia enemmän kuin laki sallii...
