Jos eilen sain Röykkälässä ihailla (yhdessä muiden kanssa) maailman söpöimpiä kotieläimiä tai ainakin loistavia ehdokkaita maailman söpöimmiksi kotieläimiksi, niin tänään on sitten tarjolla villieläinpuolta.
Juuri äsken, alle puoli tuntia sitten, katit jäykistyivät, tönöttivät keittiön ikkunalaudalla häntä viivasuorana, ei äännähdystäkään. Onkos ne sairaita? Nousin katsomaan. Ai joku pikkulintu tuolla nurmikolla - tähän aikaan? Eikä tule yhtään mäy-väy-väy-ääniefektejä.... Pupu! Tai jänis tai rusakko, mutta niin pieni, että pupusta kävisi. Kauheasti puputti nurmella, siinä kohdalla, missä kasvaa suo-orvokkeja...
Keittiön super-hyper-extra-likaisen ikkunan läpi, oikein hyvin varovaisesti, etten säikytä söpöliiniä. On sillä isot silmät! Ja nurmea suussa ;)
Vähän tarkempi kuva. Mutta se oli siis pieni, semmoinen melkein vauvajänis, valkoinen tupsuhäntä ja kaikki. 
Aiemmin päivällä (tai illalla, kuuden tienoolla) käytiin tuo tuttuakin tutumpi lenkki herrojen kanssa. Ja kamera aina mukana - opin sillä reissulla kun ihastelin erittäin lähietäisyydeltä käpytikkaa työn touhussa ja kamera ei ollut mukana. Nyt oli ja sain yllättävän hyviä kuvia ottaen huomioon, että lintu oli aika kaukana (naaras, joka äänteli jotenkin "fryiiiit" -tyyliin lensi jo pois, oli kaislikossa) ja Indy yritti epätoivoisella vimmalla päästä uimaan kohti paistia...
Diagnosoin lintukirjan, netin ja työkaverin puhelinneuvonnan avustuksella silkkiuikuksi. Tähän ikään mennessä olen aina ollut sitä mieltä, että kasvit ovat paljon mielenkiintoisempia kuvattavia ja tunnistettavia - ne pysyvät paikoillaan, ne on helpompi havaita... Mutta kyllähän tämäkin on mielenkiintoista!
Topin ensimmäinen hihalärpäkehörhöle on päättelyä vaille valmis. Ehkä, tod. näk. virkkaan vielä jotain kerroksen verran ympärille.
