Hilma murisee ja sähisee jos joku tulee liian lähelle ilman lupaa (lähinnä Indy). Kun Hilma käy laatikolla, Indy kurkkii laatikon päältä sisälle, että mitäs tuotosta se nyt vääntää? Leikitin Hilmaa Pikin keltaisella höyhenlelulla ja Piki meinasi revetä kun ei itse saanut sitä. Kaikki kolme muuten käyttävät sitten Hilman hiekkalaatikkoa, vaikka jokaisessa laatikossa on samaa pellettiä ja poikien omista laatikoistakin toinen on ihan samaa mallia kuin Hilman.
Tässä pientä kuvaa tilanteesta. Hilma syö seitiä, joka normaalisti on Pikin herkkua ja Indykin syö sitä, mutta ei hirmuisen intona. Mutta kun Hilma syö seitiä, se muuttuukin yhtäkkiä huippukulinaristiseksi kokemukseksi.
Hilma syö. Indy kyttää armopaloja. Hilmahan ei suostu syömään missään muualla kuin tässä omalla paikallaan Lundiassa tai kirjoituspöydällä.
Piki ei päässyt lähemmäksi. No, lattialla pääsisi, mutta sitten ei näe mitään... Jos tuo puissa oleva loimi ikinä koskaan valmistuu, se on tämän maailman kahdeksas ihme. Eikä mitään väliä lopputuloksen laadulla, kunhan valmistuisi.
Jäin miettimään (mielelläni, rakastan kieliä!) tuota lyksikkyyttä. Miksi se pitäisi kääntää noin, mitä tuo käännös, uusi sana tuo lisää? Meillähän on vanhoja lainoja glamuuri ja luksus (joista en ihan hirveästi tykkää niistäkään, koska kirjoitusasut näyttävät hassuilta) ja vielä omia sanoja (tai voivathan nämäkin olla joitain tosi vanhoja lainoja) kuten loistokkuus, ylellisyys, juhlallisuus. Myönnetään jokaisessa on ihan oma sävynsä ja jokainen sopii hitusen eri tilanteisiin. Kyllä kai minä tuohon lyksikkyyteenkin vielä opin.
Ai niin! Telkkari ei enää ole pelottava. Piki yritti hypätä sen päälle (kotivakuutus ei kuulemma korvaa lemmikkien omalle huushollille aiheuttamia tuhoja, mutta korvaa esim. naapurien omaisuudelle aiheutetun), mutta onneksi tuli katumapäälle puoli sekuntia ennen kuin oli liian myöhäistä.
Nyt neulomaan viimeisiä kerroksia!
