5. elokuuta 2009

Justiinsa

Asia on justiinsa niin kuin te kuvailitte kommenteissa! Lääkäriin ei voi mennä ennen kuin on joko toinen jalka haudassa tai pää kainalossa tai sinne asti ei enää omin avuin pääse. Mutta silti on ihan pakko mennä töihin! Sitä vaan kuvittelee olevansa jotenkin korvaamaton - tyhmää. Ja kyllä, minäkin olen kokenut ihmeparantumisen odotushuoneessa muutaman kerran ;) Ja mikä kummallisinta, auto on kokenut ihmeparantumisen kolinoista ja kalinoista matkalla huoltoon...

Töissä on mennyt ihan liian pitkään, tosin osittain kivoissa hommissa. Saan tutustuttaa uusia opettajia taloon - tykkään sellaisesta. Kotona olen käynyt kääntymässä ja ollut mm. vattumetässä. Marjoja tosiaankin on valtavan paljon ja helpoissa paikoissa. Siis jos vatut nyt koskaan varsinaisesti ovat helposti saavutettavissa - ryteiköissä ne aina on. Mutta on ne niin namia!

Kissaherrat ovat mököttäneet. Kun se ei koskaan ole kotona. Jos se on kotona, se ei jaksa viedä meitä ulos tai sitten se vaan kehrää ja silloin ei pääse syliin. Tai pääsee, mutta siinä on hieman epämukava olla. Niinpä herrat mököttävät. Eivät tule edes ovelle vastaan...




Käsi on ollut parempi, paitsi aamuisin. Silloin sen suoristaminen on erittäin tuskallista. Tuo fibromyalgia on keskusteluissa lääkärien kanssa tullut ohimennen mainituksi, sukurasite reumaan on kyllä. Mutta tähän mennessä olen pärjännyt omatoimihoidoilla. Päkiöiden pakotuksiin (oikea on pahempi) auttavat villasukat (useimmiten), lonkkiin venyttely, sääreen hieronta. Tuo oikea sääri on jännä. Muistan jo teininä heränneeni öisin hieromaan sitä ja silloin sanottiin, että kasvukipuja. Se on semmoinen hassu tunne, pakottaa ja ei mene rennoksi. Mutta en kai minä enää kasva...