- Katso, täti tekee lankaa! (Useimmiten himpun alta kolmikymppisen tyylikkäästi pukeutuneen äidin suusta rattaissa istuvalle lapselle kun minä kehräsin.)
- Katso, tyttö tekee lankaa! (Lotta (16v.) kehräsi - vain parin viikon kokemus rukilla kehräämisestä, mutta aivan mielettömän taitava!!!)
- Kauriita/kameleita/laamoja! (=ALPAKOITA! Lasten suista, riemullisesti julistettuna :)
- Eipä tuota taitoa moni osaa, mutta minä silloin nuorena/äiti 60/50-luvulla/mummo aikoinaan... (Kaikki yli viiskymppiset, molemmat sukupuolet.)
- On meilläkin rukki vintillä. (Naiset, osalla jälkikasvu kuunteli yllättyneenä, mutta kiinnostuneena.)
- Minä en y-m-m-ä-r-r-ä miten tuo toimii. (Noin 6-7v. poika tarkkailtuaan tilannetta kauan ja hartaasti olkapääni vieressä. Yritin selittää. Kuten myös aika monelle vanhemmalle pikkupojalle, jotka piiiiitkääään ja hiljaa seisoivat kunnioittavan etäisyyden päässä tarkkaillen, kunnes uskalsivat lähestyä ja kysyä jotain rukin rakenteesta/toiminnasta verrattuna vanhoihin perinnerukkeihin, kunhan minä olin ensin aloittanut jutustelun jollain ystävällisellä lausahduksella.)
- Onko se villaa? Eroaako se lampaasta jotenkin? Allergisoiko se? Jne. Naisia kiinnosti tietysti tämä tekstiilipuoli. Täydellisen ihastunutta porukkaa. Varsinkin mukaan ottamani samojedivyyhti herätti naurua ja ihastusta. Tietääkö kukaan voiko villakoiraa kehrätä? Jokunen kysyi mahdollisuutta ostaa lankojani! Olin otettu, hämilläni ja hämmästynyt. Jos vielä ensi vuonna pääsen, lupaan myydä.
- Mistä noita rukkeja saa? Ai, maailmalla kehrätään nykyäänkin? Ai, rukkeja on kehitetty eteenpäin?
- Onko se kuollut? (Pieni poika katseltuaan pientä alpakan taljaa (alpakka kuoli sairauteen). Hellyttävää.
Tämä muistutti niin hirmuisesti niitä legoavaruushärveleitä, joita kokoan nuorimman kummipoikani kanssa, että oli ihan pakko ottaa kuva. Tai sitten tämä on hiekkakuoppakirppuhärveli.
Elukka se on tämäkin. Kenties sukua Posankalle?
Näitten kamujen villoja kehräsin (valkoista, pitkäkuituista, tosi helppoa kehrättävää). Niin söpöjä, vuoden vanhoja, tosi rauhallisia aikamoisista ihmisuteliasmääristä huolimatta. Vasta illalla lähtöä tehdessä, kun ihmisjoukot olivat poistuneet, huomasin, että nämä pitävät keskenään semmoista "nnnnnn - nnnnn" äännähtelyä. Hiljaista, rauhoittavaa, yhteyttä toiseen.
Tunnustus. Tykkään esiintymisestä ja rakastan puhumista ;) Jännitän aina esim. vanhempainiltoja aivan tautisesti etukäteen, mutta kun pääsen vauhtiin nautin täysillä. Eilenkin ajaessa jännitti (näin matkalla 28 peräkkäin porhaltavaa moottoripyörää!), mutta heti kun sai rukin pystyyn ja villan käsiin, juttu lähti luistamaan. Toistin varmaan tsiljoona kertaa, että puolalainen kaksivuotias rukki. Ja ei, kehrääminen ei ole vaikeaa, kun sen kerran tajuaa. Ja kyllä, tämä on rauhoittavaa hommaa, suorastaan zeniläistä. Ja kyllä, tässä on kaksi poljinta, mutta ei siitä silti sen tehokkaampaa tule. Ja selitin ja näytin rukin toimintaperiaatetta ja mitä teen käsilläni. Aivan mielettömän ihana päivä!!! Ja rukista (ja minusta) otettiin kamalasti kuvia ja pari videon pätkääkin... Näkeekö kukaan Österbottens Tidningiä?
Muutama blogituttu kävi bongaamassa, kiva nähdä teitä: SatuU (urheasti keppien kanssa!), Johanna ja Pike. Ensi vuonna Farmari on Mikkelissä - sormia syyhyttää jo ;)
Tänä kesänä ei varmaan sitten kannata ajaa väliä Karstula-Multia, ellei ole lehmän hermot. Perusparannus todellakin tarkoittaa perusteellista. Asfaltti pois, tautisen isoja lohkareita ja kuoppia, joissain kohdissa jo vähän tasoiteltu, mutta silti karmea ajettava. Onneksi myös jo ihan uutta asfalttia. Kaunis Suomen luonto, ei kiirettä eikä ruuhkia. Ja yhdessä kohtaa takaisin tullessa meidät ohjattiin tien sivuun - ylileveä siilo tien päällä.
Kotona herrat olivat olleet nätisti, ruuat syöty, laatikot täytetty, yksi höyhenlelun varsi purtu poikki (ihan varmasti Piki), yksi leluhiiri nyljetty (tod.näk. Indy) ja olkkarin hyllyn päällä oleva lamppu kaadettu (ei tiputettu). Ja minua nukutti hyvin :)
