Välillä on pakko pysähtyä ja miettiä. Vaikka ei kyllä haluaisi, mutta kun. Kävin eilen Mikkelissä. Vein Mammalle nimipäiväruusun (huomista ajatellen). Ihan järjissään, henki pihisee ja vinkuu happiviiksistä huolimatta. Välillä puoliunessa ja siksi hieman pökerryksissä - kukapa sitä jaksaisi puoliunessa pysytellä selvillä keskustelun käänteistä. Neljän hengen huone. Yksi mummoista oli vielä heikommassa kunnossa, lääkärikin kävi katsomassa. Juuri kun tein lähtöä Mamma kysyi - niin mammamaiseen suoraan tapaan - "Joko se mummo kuoli?" Hymyilytti väkisinkin tilanteen korniudesta huolimatta. Ja niin hymyilytti kahta muutakin huoneen asukkia. Mamman vieressä oli tosi puhelias rouva, näki minun neulovan ja siitähän se juttu lähti. Ja kissoistakin puhuttiin. Kalle-kissalla on kuulemma niin ikävä emäntää, että ei meinaa uskoa, että autosta nousee vain tytär. Eikä suostu nukkumaan kammarissa. Kolmas mummo oli nuorempi, mutta hänkin jo eläkeläinen. Hänkin kissaihminen (miten dementoitunut mies pärjää kotona kissan kanssa?) ja neuloja. Pari tuntia hurahti nopeasti. Mutta ei Mamma tuolta enää kotiin tule.
Kävin sitten Mamman kotona tyhjäämässä jääkaapin, kastelemassa kukat (onneksi ovat sitä sorttia, että pärjäävät harvalla kastelulla - en raaski vielä heittää poiskaan) ja hakemassa postin. Huomenna pitää alkaa soitella ja peruuttaa mm. lehtitilauksia ja kääntää posti mulle.
Entä sitten, toivottavasti vielä piiiiiitkän ajan päästä, kun minä olen yhtä vanha ja heikko? Onko miulla silloin vielä kissoja? Kuka huolehtii niistä? Entä miun koti? Kuka käy hoitamassa postit, kukat? Asunko vielä tässä - jos kyllä, kuka hoitaa kesällä nurmikon leikkuun ja talvella lumityöt? Mitä sitä ajattelee itse kun makaa sairaalassa päivät pitkä pystymättä tekemään mitään... Kuka käy miua kattomassa? Kukkia saa tuoda (tummanpunaisia ruusuja), mutta mieluiten ne rakkaimmat lankakerät terapiaksi.
edit 22.15: Sairaalasta soitettiin. Kovin on heikkona.
