Sillä on sametin pehmeä suklaaturkki. Kuvissa näyttää mustalta, mutta koska karvojen juuret ovat vaaleita, niin valon tullessa oikeasta suunnasta, näkee, että suklaanruskea se oikeasti on. Ja samettia. Indyllä on paljon karheampi turkki, kovempi jotenkin. Ja tuuheampi. Piki taas palelee helposti.
Hellyyspeto. Illalla nukkumaan mennessä (tai yöllä käytyään syömässä/laatikolla/kurkkimassa ikkunasta ulos/riehumassa Indyn kanssa) se tulee viereen, kävelee päällä, kurraa kauheasti (mieluiten suoraan korvaan), painaa etutassulla hellästi (ilman kynsiä) miun huulia ja tahtoo peiton alle kainaloon. Jos mitään ei tapahdu, painetaan tassulla lisää, nyt hiuksia, ja tällä kertaa voivat kynnetkin tulla esille. Mutta siis kainaloon on päästävä, jopa kesähelteillä.
Jos otan sohvalla päiväunia, ei kainalo kelpaa. Silloin herra haluaa viltin alle polvitaipeeseen. Nyt vaatimusta tehostetaan kurrauksen ja tassulla painamisen lisäksi, vienoilla "miu!" -äännähdyksillä. Näitä ääniä ei muulloin kuulla koskaan. Tarvittaessa herra myös yrittää itse kuonolla töniä peittoa "nosta!".
Indy ei peiton alle suostu. Kainaloon joskus harvoin, ja silloin se on selvästi ylettömän voitonriemuinen kun Piki tulee myöhemmin paikalle ja huomaa paikkansa vallatuksi. Piki, tuo kissamaailman suurin arkajalka, on kuitenkin mestari hellyydessä. Kainaloon on päästävä maksoi mitä maksoi, joten se rojauttaa itsensä Indyn päälle - ja saa paikkansa jok'ikinen kerta :)
Piki on aina sanomassa hei eteisen lattialla selällään kun lähden jonnekin. Se on myös aina vastassa kun tulen töistä kotiin. Indy saattaa tuijotella huvipuistosta tai työhuoneen pöydältä unipaikaltaan, mutta harvoin se alentuu tulemaan ovelle kerjäämään rapsutuksia (tosin vanhemmiten yhä useammin). Piki tulee aina, häntä pystyssä, kysymysmerkiksi taipuneena, intoa piukassa, olematon maha heiluen hölkkäyksen tahdissa, maukuen käheästi. Niin hellä. Aina.
