Miksi minä niin usein erotun sakista? Eilen olin opiskelemassa päivän, oli tosi kiva nähdä ihan livenä opiskelukavereita, olla semmoisten ihmisten keskellä, jotka ovat kiinnostuneita samoista asioista. Tuolla minun tietotekniikkainnostukseni ei erottanut, vaan yhdisti. Mikä sitten erotti? Huomasin vaan jossain vaiheessa ihan vahingossa, että suurin piirtein kaikki muut (parikymppisistä viisikymppisiin, miehiä ja naisia) olivat pukeutuneet ah niin suomalaisesti mustaan tai harmaaseen - minä en. No, oli yhdellä nuorimmista pinkkiä ja yhdellä valkoinen fleece, mutta mulla oli suklaanruskea ja vihreäpilkkuinen sammarihame à la Kimperi, harmaa pusero ja sen päällä Summit-huivini eli oikein kunnon punainen. Enkä kestänyt talvikenkiä sisällä jalassa koko päivää, joten hiippailin oransseissa villasukissa. Erotuin sakista.
Mutta, kun menin sieltä takaisin töihin suunnittelemaan maanantain tunnit, enpä enää erottunutkaan. Ovatko opettajat jotenkin värikkäämpää porukkaa? Ehkä peruskoululaiset tartuttavat meihin jotain ;) Ainakin minuun tietynlaisen levottumuuden.
Jos luento on tylsä, neulon, koska muuten pyörisin ympäri kuin hyrrä ja häiriköisin muita urakalla. Jos luento on kiinnostava, neulon, koska muuten kyselisin lisää koko ajan ja häiriköisin muita. Jos multa kielletään neulominen luennolla - repeän. Tylsät pakkotilaisuudet, joissa oikeasti ei voi neuloa (koulun yhteinen kevätkirkko tms), no niissä ajattelen monesti neulomista tai kehräämistä. Käyn läpi mielessäni lankavarastoa, lasken jonkun pitsikuvion silmukkamääriä.
Silti erotun myös töissä. Olen se, joka ei osaa olla hiljaa. Kokouksissa, kun kysytään kommentteja, suurin osa on hiljaa, katselee kattoa. Minä tuskastun ja sanon sitten mielipiteeni. Ja vaikuttaa siltä, että mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän annan palautetta. Välillä oikein häpeän itseäni, enkö voisi vaan olla hiljaa ja antaa asioiden soljua ohitse? En voi.
Erotun töissä myös puheenaiheillani. Varmaan 90 % ajasta puhun vain kissoista tai käsitöistä. Ja loppuajan olen se iPhonen omistava datishörhö.
Tunnen välillä myös erottuvani suomalaisista, vaikka sydänjuuriani myöten suomalainen olenkin. En ole hiljainen (veli on, suku väittää, että miä perin kaikki puhegeenit). En ole blondi enkä sinisilmäinen (ulkomailla luullaan usein irlantilaiseksi). En ymmärrä telkkarin kotimaisia huumoriohjelmia (paitsi niitä vanhoja ja hyviä, kuten Tankki Täyteen - tosin sehän oli englantilaisen käsikirjoittama...). En juo olutta enkä kahvia. En tykkää makkarasta enkä kinkusta. Inhoan syvästi urheilua.
Mutta minä olen minä. Olen auttamaton sähläri (montakohan kertaa olen tiputtanut videoneukkarin mikin tai ravannut kesken tunnin opehuoneeseen hakemaan unohtunutta kirjaa), puhun ihan liikaa, kädet heiluu mukana puhuessa, puhun liikaa varsinkin tuntemattomille (ja mietin jälkikäteen, että miks taas tein niin), en osaa olla vihainen (menee aina nauramiseksi), itku on herkässä (toisaalta tämä on myös rikkaus), innostun helposti kaikesta, mutta joihinkin asioihin minua on vaikea taivutella (yrittäjyyskasvatus tursuaa jo korvista). En kestä vetkutusta ja vatulointia, vaan alan organisoida porukkaa ja hommia. Ja puhun liikaa kissoista. Mutkun ne on perhe ♥
