Kuvaillen

Tykkään kuvata luontoa, kasveja. Yleensä ne pysyvät paremmin paikoillaan kuin eläimet. Tuuli tosin kiusaa välillä. Ihmisten kuvaaminen on jotenkin vaikeaa. En halua tunkeilla kameran kanssa, enkä aina edes kehtaa ottaa sitä esille. Jotenkin ihmiset muuttuvat vaivaantuneiksi ja tietoisiksi nähdessään kameran.

Tuosta jälkimmäisestä ilmaisusta tulee välittömästi mieleen hääjuhlat kolmenkymmenen vuoden takaa. Silloin tietenkin otettiin kaikki videolle. Uusi anoppi istui sohvalla juttelemassa jonkun kanssa asunnon erikoisesta parvekkeesta, ja kun anoppi huomasi videokameran... Miljoona kertaa silmäripsien huikea räps, räps ja hurmaava hymy:"Sellainen, ranskalainen parveke". Tästä tuli lentävä lause sukuun.

Mutta kyllä kamera osaa vangita ihmisistä tosi mainioita tilanteita. Äidin suvun kuuluisin valokuva on miä ja serkku vuonna -75 tädin hautajaisissa. Lähisukulaiset kokoontuivat haudan äärelle kukkien laskun jälkeen. Ihmisiä siinä sitten aseteltiin johonkin kuvaajaa miellyttävään järjestykseen. Valmiissa kuvassa, serkkuni hymyilee niiiiiiin mahtavasti, loistavasti, kuin Naantalin aurinko "miun mummo!" Serkku siis pääsi mummon käsipuoleen. Miä murjotan jossain kauempana äärimmäisen kateellisena mulkoillen.

Tai. Ylhäällä mainitussa hääjuhlassa, sen kirkkotilaisuudessa tuo samainen videokuvaaja onnistui (paitsi sanomaan päivämäärän väärin) kuvaamaan miua ja veljeä meidän tietämättä. Olimme kahdestaan eturivissä. Jossain vaiheessa pappi tietysti sanoi, rukoilkaamme. Veli, miua 5 vuotta nuorempi, ei tajunnut, että pitää laittaa kädet ristiin. Videolla näkyy komeasti, kuin miä heiluttelen mukamas vaihvihkaa veljelle ristittyjä käsiäni, että näin!

Hmph

Pakkaset hellittivät - kissat tulivat takaisin sänkyyn yöksi. Pakkasilla nukutaan saunassa. Paitsi Piki nukkui silloinkin sängyssä välillä, umpi-uppeluksissa peiton alla.

Indyn mielestä viikonloppuisin, kun emäntä on kotona, pitää saada parempaa ruokaa kuin silloin, kun herrat ovat päivisin täällä keskenään. Tai ainakin kerjääminen ja valittaminen on yltänyt huikeisiin mittoihin.

Rassukat eivät tiedä vielä mihin muutaman viikon päästä joutuvat... Kylppäri+sauna+wc-remppa alkaa. Yritän saada herroille (no, ja itsellekin sillä enhän miä ilman vessaa ja suihkua pärjää) hätäapuvara-asunnon tosta suht läheltä rempan ajaksi. On tätä odotettukin jo vuosia.

Töissä miut nimitettiin viime viikolla lankaihmiseksi ja ranskanaiseksi. Ihan positiivisessa mielessä. Itse onnistuin kehittämään termin "chevonen" - ranska-suomea. Opiskelijat räjähtivät nauruun.

Neulominen ei oikein edisty. Huivintekele on muuten ookoo, mutta tietyssä keinovalossa lanka näyttää likaisen ruskealta oranssin sijaan. Ei kiva. Pitänee neuloa tuota vain luonnonvalossa. Uuttakin aloitin, mutta se on hidasta. En ole herra ties aikoihin tehnyt kirjoneuletta. Mutta ne värit... ♥

Olkkarissa kukkii justiinsa kevään ensimmäiset krookukset. Eläköön Ikea. Ehkä myös viime aikaisella ahkeraakin ahkerammalla takan poltolla on ollut jotain tekemistä asian kanssa.

Miten voisi taikoa lisää tilaa huusholliin? Ei, varasto välikattoon ei ole ratkaisu naapurien mielestä. Terassin voisi tietysti kattaa ja rakentaa seinätkin (yksi naapuri on tehnyt niin, eli olisi valmiit piirustuksetkin), mutta kun se pimentäisi olkkaria. Ehkä miä vaan siivoan ja järjestän työhuoneen uudelleen (taas). Hamsteri ei kuitenkaan osaa heittää mitään pois.

Vajaat kolme viikkoa hiihtolomaan. Ystäviä on ikävä.

Opettelen

Miä en ole koskaan tykännyt käyttää pipoja. Ne kun tuppaa nousemaan niskasta kamalan ylös. Ihan kersana tykkäsin niistä 70-luvun lasten turkishatuista, valkoinen, pitkä häntä takana. Sittemmin piti käyttää pipoja kun nuo eivät enää mahtuneet. Yläasteen käytin Mamman tekemää tuubia, muistaakseni sinivalkoinen. Lukiossa siirryin isojen huivien käyttäjäksi. Sidon ne yleensä sillein mummo-tyyliin, leuan alta ristiin ja niskan taakse kiinni. Ei pääse tuuli puhaltamaan mistään raosta ilkeästi kaulaan.

On tähän pipoinhoon toinenkin syy. Koulussa neulottiin pipo neljännellä luokalla. Ensin joustinneulekaitale pään ympäri (vihreä), ja sitten sen reunasta poimittiin silmukat ja neulottiin päälaki (sininen). Lopuksi tupsu ja vuoritus (valkoisella flanellilla). Kun tuo pipo oli muuten valmis, mutta vuoria vailla, äiti kuoli. Muistan kun mentiin kappeliin katsomaan äitiä viimeisen kerran, halusin ehdottomasti laittaa tuon pipon päähäni ja näyttää sen äidille. Ja siitä alkoi pipoinhoni.

Nyt olen ehkä parantunut. Tai ainakin opettelen aktiivisesti käyttämään pipoja. Vieläkään en ole löytänyt sitä täydellistä mallia, joka pysyisi koko ajan nätisti päässä, nousematta takaraivolta. Paras on tällä hetkellä tämä muutama vuosi sitten neulottu baskeri. Se pysyy, varsinkin nutturan kanssa, hyvin päässä ja tykkään väreistä. Ja itse kehrätty ♥

Parantamisen suurimpia tohtoreita ovat olleet neulovat ihanat ystävät. He loihtivat toinen toistaan makeampia pipoja, joten pakkohan sitä oli itsekin kokeilla. Ja pipo kun on vielä niin mainio pieni projekti, joka kulkee nätisti mukana, johon voi upottaa jämälankoja, jossa voi testailla kaikenlaisia mallineuleita ja tekniikoita. Vähän niin kuin sukat. Tai lapaset. Joten:

Malli: Rikke
Lanka: Colinette Cadenza, väri Vatican Pie 160, kulunki 94 grammaa (Jämiä tästä.)
Puikot: 3½ ja 4½
Tämä on näistä kahdesta pienempi ja napakampi, mutta väri on vähän lälly, ei yhtään miun väri vaikka luonnossa onkin vähän tummempi.

Malli: Sama kuin edellä, eli Rikke.
Lanka: Noro Silk Garden, väri 228, kulunki 101 grammaa (Jämiä tästä, napsin punaiset välistä pois.)
Puikot: Samat kuin edellä.
Isompi ja vähän lörppö, värit oikeasti vähän tummemmat, valkoinen lumi häiritsi kuvausta. Itsensä kuvaaminen käsivaralla katsomatta kameraan on muutenkin aika mielenkiintoista.

Hyvä

Kuinka pienistä asioista tuleekaan niin onnelliseksi? Varpaiden kärkiä myöten onnellinen ja lämmin olo. Huusholli on kohtuu siisti (mitä nyt miljoona kissan karvaa). Oon viikonlopun saanut nauraa kissalauman (Hilma oli kylässä) toilailuille. Sää on viilennyt juuri sopivaksi, kissatkin jaksavat riehua taas. Pihalla kukkii suopayrtin ja päivänliljojen paljous. Maha on täynnä pannaria ja mansikkasosetta. Veli ja sen tuore vaimo kävivät kylässä. Kaikki on hyvin.

Edellisen postauksen Piki ja villat... Karstasin siis ne samojedit ja Fine Falklandin sekaisin myllyllä. Oikeasti olisi pitänyt karstata kahdesti, nyt olin laiska ja karstasin vain kerran - jäi sinne tänne samojedikasaumia. Toisaalta ne tuovat lankaan hauskaa elävyyttä, että eipä tuo haittaa yhtään. Kehräsin langan normaalia paksummaksi. Siis minulle normaalia paksummaksi. Useimmilla kehrääjillä lienee sellainen oma mukavuusalue tuon ohuuden/paksuuden suhteen, miä kehrään mieluiten ohuehkoa ja tämä on siihen verrattuna paksua, mutta ei mitään bulkyä vieläkään (en mitannut metrejä). Kaksisäikeistä, grammoja 202. Näiden neulontasuunnitelma on jo valmis, odottelen vain mittoja. Ja hyvä olisi myös löytää se neulontahinkukin. Se on ollut kateissa koko kesän.

Organisointia

Ensin vastauksia.

Taina. Ostan valmiita topseja. Olen liian kaupunkilainen, jotta jaksaisin aloittaa pesemisestä lähtien itse. Tai on mulla joitain karvoja, jotka pitäisi pestä ja karstata/kammata, mutta laiska olen. Enkä osaa värjätä, tykkään siksi ostella niiden topseja, jotka osaavat.

Routa. Kissaherroja sähkörukki on kiinnostanut vähän oudosti. Itse laite oikeastaan ei, mitä nyt Piki on vähän kiehnännyt (mihinpä se ei kiehnäisi). Kumpikin kuitenkin iltaisin tuijottaa kehrättävää säiettä ja nappaa sen mielellään hampaisiinsa. Tätä ei tehdä jalkarukilla koskaan!

Kaaoksen organisointi jatkuu. Tänään olen käynyt läpi vaatekaapit ja löytänyt säkillisen kirppistavaraa ja muovikassillisen roskia. Omituista kyllä, en löytänyt yhtään potentiaalisia matonkuteita - hamsterigeenini taitaa olla nukahtanut.

Eteisenkin raivasin. Maanantaina kävin Ikeassa ja mukaan tarttui tämä kankainen hyllykkö. Tämä on nyt sitten tämän hetkinen ratkaisuni kaikkien huivieni säilyttämiseen. Tuohon mahtuu yllättävän paljon huiveja. Isot hyllyt ovat vielä vajaita ja pienissä on kussakin toistaiseksi vain yksi huivi, vaikka useimpiin mahtuisi kaksi. Ja on siellä kahdessa pienessä lokerossa myös hanskoja. Muutaman huivin kyllä heitin menemään. Huonolaatuinen mohair on muuttunut takkuiseksi inhotukseksi.

Juuri nyt olkkarissa on organisointikaaos levällään. Levitin kaikki omistamani käsityölehdet pinoihin lattialle. Osa lähtee kierrätykseen, osalle pitää keksiä järkevä säilytyssysteemi.

Huomenna on pakko hyökätä myös työhuoneen ja vaatekomeron kaaosten kimppuun. Illalla ja viikonloppuna on vieraita tiedossa - eihän tämmöisen sotkuun kehtaa ketään päästää!

Tätä

Päähänpisto. Miten ois makkarin uudelleen tapetointi? Nykyiset tapetit - sinällään ihan nätit - ovat edellisten asukkaiden ajalta ja kissaherrojen mieleisikseen muokkaamat. Sateisena päivänä oli ihan kiva plarailla tapettikaupan kirjoja piiiiitkääään. Löysin pari kivaa, mutta kumpikin liian levottomia laittaa joka seinälle. Toiseen en löytänyt miun maun mukaista yksinkertaista kumppania, joten toinen oli sitten valittava. Tapetit tulevat ensi viikolla.

Sitä ennen pitäisi tietysti aloittaa tyhjentämällä makkari. Ei nyt ihan kokonaan. Pianoa siirtää sen verran, että sen taakse mahtuu tapetoimaan, yöpöytä pois ja sänky olkkariin (ei se muuallekaan mahdu). Lipaston päälle meinasin kantaa työhuoneesta kirjoituspöydän levyn. Se on jumalattoman painava, mutta nurin päin käännettynä loistava tapetointitaso.

Ihan ensimmäiseksi pitäisi kyllä tyhjentää pianon päällys ja se yöpöytä. Niillä seilaa tavaraa, jolle ei ole muutakaan paikkaa: epämääräisiä langanjämiä, keriä/vyyhtejä joista aion ihan kohta neuloa jotain (ja olen jo unohtanut mitä), kirjoja - pinoittain kirjoja jotka luen ihan just kohta, kissojen leluja, hiuslenksuja, ja vaikka mitä.

Just tuommoinen seilaava irtosälä ärsyttää tällä hetkellä mahdottomasti. Eilen raivasin olkkarin hyllyn päällisen. Tajusin jotenkin, että hei, mullahan on keittiössä se pikkuinen laatikosto, viime kesänä ostettu, ja vain ylimmässä laatikossa on jotain. Wollmeise-varastosta ne, jotka eivät mahtuneet olkkarin kahteen hyllyyn, muuttivat sinne. Nyt pitäisi vaan käydä toi muukin hylly läpi ja saavuttaa jonkinmoinen, aikuismainen järjestys.

Kohta aion polkea hakemaan pari sientä. Ei syötävää sientä, vaan ihan pesusientä tai venesieniä, jotta saan sitten raivattuani makkarin, leviteltyä tapetinpoistoainetta seinille. Pelkäänpä vaan, että noi tapetit on tosi lujassa miun pahviseinissä. Oon satavarma, että sieltä ei löydy alta maalipintaa, vaan joudun maalaamaankin. Tykkään kyllä maalaamisesta, mutta hartiat ja niska eivät ihan välttämättä halua maalata mitään seinien yläosia. Ikkunaseinä nyt on joka tapauksessa maalattava, mutta sepäs onkin huoneen pienin seinä - ikkunan molemmin puolin on kaappeja.

Mutta tällä projektilla ei ole minkään valtakunnan kiirettä. Sänkyä ei tarvitse siirtää pois ennen kuin maalaaminen alkaa, ja tunnetusti miä voin ihan hyvin elää kaaoksen keskellä. Kissaherrathan vaan nauttivat uusista ja kivoista leikkipaikoista! Sellaisen saa jo kun lakanoita vaihtaessa siirtää sänkyä 30 cm, jotta mahtuu taittamaan seinän reunasta lakanaa. Kuvitelkaa, kuinka huikean mahtavan upeaa herroista on jahdata tippuvia tapetin palasia - kunhan vaan eivät keksi syödä niitä... Tai sitten maalaus- ja tapetointivaiheessa.... Voipi olla emännän hermot koetuksella ja kissat liisterissä. Raportoin aikanaan.

Älkää vaan pidättäkö henkeänne odotellessanne.

Keltaista

Kuuma. Hiki. Jäätelöä. Pirtelöä. Kissankarvoja. Tahmaiset kädet. Kukkapenkkejä. Itikoita. Yksi sammakko. Melkein uiva kissa. Rikottu kukkaruukku. Ukkosen odotusta.

Siinä tämä kesän alku. Töissä en ole käynyt niin paljoa kuin suunnittelin, koska en jaksa tehdä mitään näin kuumalla ja hommat hoituivat yllättävän nopeasti. Oma työpöytä pitäisi vielä käydä raivaamassa. Ajatuskin mapittamisesta inhottaa.

Sen sijaan olen vain ollut. Ehkä myös harrastanut ajatusten setvimistä, lepoa ja rentoutumista. Varmaankin tästä on ollut hyötyä, sillä normaalisti mulla menee juhannukseen, jotta saan työt ulos aivoista - nyt poikkeuksellisesti on jo näin ennen kesäkuun puolta väliä heinäkuufiilis. Heinäkuufiilis on just sitä mitä lapsuuden kesät olivat: huoletonta eloa ikuisessa auringonpaisteessa.

Tänään ajoin autosaunassa hyvän ystävän luokse kyläilemään. Emme ole nähneet liki vuoteen, mutta juttu jatkui välittömästi siitä mihin se viimeksi jäi. Miten joidenkin ihmisten kanssa onkin niin helppoa ja hauskaa puhua ihan mistä hyvänsä! Ei ole aihetta, josta ei voisi puhua. Toiseen voi luottaa täysin ja mielipiteet osuvat hyvin yksiin, joten nauruakin riittää. Toisaalta mielipiteet eivät ole liian identtisiä, väittely on kivaa!

Joidenkin kanssa taas on vaikea keksiä mitään sanottavaa, vaikka olisi tuntenut jo kauankin. Ihmiset ihan oikeasti taitavat kasvaa erilleen. Tai sitten homma ei ole sujunut missään vaiheessa muuten kuin sivistyneen kohteliaisuuden takia ja olosuhteiden välttämättömyydestä. Surullista, mutta elämä on. Ja hankalaa etsiä puheenaihetta, josta saisi sen verran pulistua, että ei vaikuttaisi ihan jurolta tuppisuulta, mutta varoa, ettei pulise liikaa, ettei vaikuta täysin naapurikylän juoruämmältä. Small talk! Sitähän se on. Mutta kun eihän sille ole edes suomenkielistä sanaa.... Yleensä oppikirjoissa se käännetään jutusteluksi, mutta kovin on laimea ja tyhmä sana minusta. Mutta mikä olisi parempi käännös tai väännös?

Luen

Ihana ukkosmyrsky posautti tv-antennin, joten nyt on aikaa lukea ja puhua/kirjoittaa lukemisesta. Kanavat nimeltä Liv ja Voice näkyvät, mutta niistä en pahemmin välitä. Kirjoista sen sijaan olen välittänyt koko ikäni. Olen suhteellisen kaikkiruokainen lukemisieni suhteen, mutta tietysti löytyy suosikkeja ja inhokkeja.

En pidä kirjoista, joissa minun lukijana pitää pelätä suhteettomasti, siksi Stephen King on ollut hyllyllä jo 20 vuotta. Hänen kirjansa aiheuttivat minulle aikoinaan painajaisia. En myöskään pitänyt tämän takia Sofi Oksasen Puhdistuksesta, vaikka se olikin äärimmäisen hyvin kirjoitettu kirja ja piti siksi minut otteessaan tiukasti loppuun asti - mutta en nauttinut siitä. Toisaalta en pidä lässyttävistä, huonosti käännetyistä, paikallaan junnaavista, tylsistä, ja vaikka mistä kirjoista. Useimmiten onneksi tietää jo takakannen luettuaan, että tämä kannattaa/ei kannata lukea. Mutta hutejakin sattuu.

Mistä sitten tykkään? Fantasiasta (eli aikuisten saduista?), yli kaiken. Mutta jotenkin semmoisesta lapsellisesta fantasiasta, eli ei mistään seksillä ylimaustetusta roiskinnasta, vaan positiivisesta "hyvä voittaa pahan" -fantasiasta. Kunnon seikkailuista, hitunen romantiikkaa auttaa aina asiaa. Dekkareista, mieluiten vanhan tyylisistä, perinteisistä. Myös historialliset romskut ovat parhaimmillaan mahtavia. Jostain kumman syystä tähän aikaan vuodesta (= koulun päättyessä) pitää aina, jok'ikinen vuosi, lukea Robert Gravesin Minä, Claudius.

Tässä, Indyn esittelemänä minulle ihan uusi kirjallisuuden laji: manga. Tiesin entuudestaan, että se on japanilaista sarjakuvaa, luetaan kirjan takaa aloittaen. Kuvittelin (väärästi) sen olevan vain semmoisia tietyn tyyppisiä lapsi/nuorihahmoja seikkailemassa pahaa vastaan. Näköjään päähenkilönä voi hyvin olla kissakin! Chi on pieni kissanpentu, joka löytää kodin, seikkailee ihmisten maailmassa (niin kuin kaikki enemmän tai vähemmän pöhelöt kotikissat tekevät). Tämä Konami Kanatan sarja on nähtävästi maailmalla kovin suosittu - nyt siis suomeksi ensimmäisen kerran. Tammi on julkaissut nämä kaksi ensimmäistä osaa ns. kioskipokkareina. Kirjojen paperista tulee heti nostalgisesti mieleen Akkarit (joita en ole lukenut varmaan 15 vuoteen) ja turvallinen lapsuus.

Kissahahmo on suloinen, tekstiä vähän - voisin kuvitella lukemaan oppineiden pikkuneitien tykkäävän kovasti näistä hellyttävistä ja herttaisista seikkailuista. Minua - aikuista ja kielenopettajaa - häiritsi kissan lässytys, mutta sekin oli kyllä selitetty kirjan takana (tai siis edessä). Mutta kokonaisuutena kivoja!

Toinen uutuus, jonka olen nyt viime aikoina lukenut, on Donna Leonin uusin dekkari Drawing Conclusions. Ei vielä suomennettu, ilmestyi vasta huhtikuussa englanniksi. Donna Leonhan kirjoittaa Venetsiasta ja siellä elävästä komisario Brunettista. Kirjoittaa englanniksi, loistavasti. En halua lukea suomennoksia, koska nautin näiden kielestä niin paljon. Brunetti-tarinoita on viime vuosina ilmestynyt yksi per vuosi - olenkin miettinyt, onko tahti liian kova? Laatu on ehkä hiukan kärsinyt... Tarinoilla menee aina puoli kirjaa päästä itse tarinan ytimeen, ja niiden loput ovat viime vuosina ärsyttäneet miua. Miksi? Juonipaljastus: loput ovat liian avoimia! Kuitenkin kieli on nautinto, elämän kuvaus ja pohdinta toinen suuri nautinto, ja ruokapuoli vielä kolmas. Ei voi mitään - yksi ehdottomasti suurimmista kirjailijasuosikeistani.

Ei lukemista: Indy huijasi onnistuneesti minua tänään. Tuli töistä kotiin kesken ukkosmyrskyn. Indy oli sängyn alla piilossa, tuli esille, mutta vaikutti apaattiselta, kyhjötti eteisessä miun hupparin päällä. Annoin herkkuja, kaivoin jopa karvapallolelun esille. Söi ja leikki, mutta jotenkin vähän vaisunoloinen. Menin päiväunille, herätessäni ukkonen oli häipynyt ja Indy normaali riehuva itsensä. Se taitaa pelätä ukkosta!

Kevät...

...tuoksuu...

...märältä maalta.

...kesältä, kun ensimmäisen kerran isot, raskaat vesipisarat lätsähtivät kuumaan lämpimään asfalttiin.

...hiirenkorvilta (tosin tämän haistaakseen täytyy työntää nenänsä niihin kiinni).

...kuivalta katupölyltä, köh.

...jäätelöltä, jätskikiskat ovat auenneet!

...metsältä - maailman paras tuoksu!

...maistuu...

...yhä edelleen katupölyltä, hampaissa narskuu.

...yhä vaan jäätelöltä, sitä on pakko saada.

...kärpäsille - kissat jahtaavat niitä ja hyttysiä urakalla, ja syövät maiskutellen saaliinsa.

...näyttää...

...väriläiskiä, vihdoinkin vihreää ja kukkia!

...järven - jäät lähtivät viimeisetkin eilen, nyt näen järven kauniin peilin tästä sohvalta.

...kevyemmälle, minulla on vuoden kevyin jakso.

...likaiset ikkunat - saan viikon päästä uudet verhot, mutta en taida jaksaa pestä ikkunoita kuin sisäpuolelta. Ja turhaahan se onkin, kun eräät karvaiset käyvät jatkuvasti läiskimässä lisää sotkuja.

...kuuluu...

...mustarastaan lauluna hämärissä.

...joutsenten kaameana kaklatuskuorona, joka kuuluu sisälle asti.

...nuorison levottomana pärinänä ympäri kylää.

...veden solinana pihaojassa ja järven laineina.

Selitys

Jokaisen elämä on henkilökohtainen, koetaan henkilökohtaisesti ja siihen suhtaudutaan kovin subjektiivisesti. Niinpä tämä allaoleva hämmensi minua kovasti:

Anonyymi on lisännyt kommentin tekstiisi "Viikko":
Tuli paha mieli äitisi puolesta. Aika loukkaavasti kirjoitettu.

Mikä siinä loukkasi? Olisi helpompi vastata, jos tietäisin tarkemmin. Mutta joka tapauksessa yritän vastata, kerron oman elämäni. Jos tämä loukkaa, en voi sille mitään, asiat vaan nyt ovat menneet näin, minusta riippumatta.

Lokakuun lopussa 1980 minä olin 10-vuotias koululainen. Maanantai-aamuna menin normaalisti kouluun ja tulin iltapäivällä takaisin kotiin. Sen jälkeen mikään ei enää ollut normaalia. Isä vei minut huoneeseeni ja jutteli vakavasti. Aamulla, äiti oli lähtenyt seitsemäksi töihin, taluttanut pyöräänsä tien yli meidän talomme kohdalla, ja pakettiauto oli tullut päälle. Autolla oli kesärenkaat (lain mukaan sallittua), vaikka lunta oli jo maassa ja liukasta. Äiti oli sanonut itse, kuskin auttaessa häntä kyytiin, että sairaalaan. Vielä tänä päivänäkään kukaan ei tiedä, tajusiko hän tilanteen vakavuuden vai ajatteliko hän vain menevänsä töihin. Mikran kulmalla hän oli menettänyt tajuntansa.

Tiistaina lääkäri totesi hänet aivokuolleeksi. Isän päätöksellä hänet irrotettiin koneista ja hän kuoli. Tämän minä kuulin jälkikäteen, odotin sairaalan pihalla autossa (tätä en ymmärrä, olisin halunnut olla mukana). Isä ja eno olivat hakeneet minut koulusta. Muistan vieläkin kuinka kävelin koulun ja pihan halki itkien ja kaikki tuijottivat.

Sairaalan kappelissa en siis ollut, mutta olin mukana kun äiti siirrettiin Tuomiokirkkoseurakunnan kappeliin. Isä oli ruumisauton kyydissä, minä olin mummon (äidinäiti) kanssa naapurin oranssissa Opelissa. Ruumisauto kiersi kotimme kautta. Muistan kuinka ihmiset seisoivat kadun varrella hattu käsissään. Auto ajoi sitten kappelille. Muistan kun nostin päätäni mummon sylistä Vaahterakadun kerrostalojen kohdalla. Näin kuinka luokkakaverini kävelivät koulusta kotiin ja tuijottivat. Työnsin pääni mummon syliin ja itkin. Olin niin vihainen maailmalle, miksi minulta vietiin äiti. Mummo sanoi sanatarkasti (en ikinä unohda näitä sanoja):"Jumala tekee aina hyvin, tälläkin on tarkoitus". Itkin entistä enemmän ja vihasin jumalaa ja mummoakin - äitinsä menettäneen 10-vuotiaan koko sydämen voimalla.

Äiti haudattiin. Hautajaisissa oli ihan hirmuisesti ihmisiä. Kaikkia en tuntenut, mutta kaikki tunsivat minut. Inhoan vieläkin laulua "Niin kaunis on maa", koska serkut lauloivat sen hautajaisissa. Kieltäydyin koskaan pitämästä toista kertaa hautajaisvaatteitani. Olin hautajaisissa vihainen pikkuveljelleni, kun se ei jaksanut olla surullinen koko aikaa (no, kuinkas 5-vuotias...). Elämä jatkui, vaikka välillä tuntui, että se ei vaan ole mahdollista. Itkin usein itseni uneen.

Mitä minä muistan äidistä? En paljoa. Muistan, että äiti istui nojatuolissa katsomassa telkkaria, ja minä tein kampauksia hänen hiuksiinsa. Muistan, että äiti antoi minun läträtä ja lotrata tiskeillä, vaikken oikeasti saanut niitä sitten tiskattua. Muistan, että äiti hiihti minun kanssani pikkulenkkiä siinä, missä nykyisin on joku palvelutalo ja menee ohitustie. Muistan, että äiti tykkäsi lukemisesta ja ompelemisesta. Muistan, että äidillä oli vihreä farkkupuku. Muistan, että äiti riiteli välillä isän kanssa ja itki vessassa. Muistan, että äiti teki hyvää perunavelliä. Muistan, että äiti heitti yhtenä uutena vuotena hajonneen nalleni roskiin ja minä suutuin. Äiti osti uuden nallen, mutta ei se ollut sama asia. Muistan, että joku talvi-ilta kävimme äidin kanssa K-marketissa niin, että miulla oli talvisaappaiden ja toppavaatteiden alla vain yöpaita (tummansinisellä pohjalla valkoisia palloja). Muistan, että äiti ompeli miulle keltaisen pikkukukallisen yöpaidan, mutta ei laittanut siihen sydäntä. Leikkasin saksilla reiän ja äiti paikkasi sen sydämellä.

Muistan siis hajanaisia mielikuvia, otoksia sieltä täältä, mutta en oikeasti muista mitä äiti ajatteli erilaisista asioista (politiikka, uskonto, työelämä, perhe...). En siis osaa kaivata äitiä henkilönä, kun en häntä enää tunne. Mutta silti ikävöin ja kaipaan äitiä niin paljon. On niin väärin, että muut voivat mennä äitinsä kanssa shoppailemaan, mutta minä en. Toisaalta, millaista se olisi? Tykkäisikö äiti shoppailusta? Mitä hän ostaisi? Mistä me puhuisimme? En minä tiedä.

Kaipaan äitiä käsitteenä. Kaikilla muilla on äiti. Tai no, ei kaikilla oikeasti, mutta siltä välillä tuntuu.

Ehkä anonyymiä loukkasi se, että sanoin, että äiti ei ollut akateeminen. Mutta kun näin olen käsittänyt. Ehkä olen väärässä. Isä kultasi äidin muistoa. Isä väitti aina, että hän itse oli surkea koulussa ja äiti loistava. Isän kuoltua löysin molempien koulutodistukset. Asia olikin ihan päinvastoin. Isä oli loistava, äiti sai ehtoja urakalla. Löysin myös papereita äidin ammatikoulutuksen ja työuran ajalta. Hän käsittääkseni piti työstään paljon, mutta papereista käy ilmi, että hänen ylennystään on mietitty ankarasti, epäilty pystymistä. Ylennettiin kuitenkin.

Äidin suvusta en niin kauheasti tiedä, mutta isän puolella (joka on siis läheisempi) ei ollut yhtään akateemista ennen minua. En lukiolaisena edes tiennyt mikä yliopisto on, ennen kuin ex-äitipuolen sisarukset selvittivät. He olivat minulle esikuvia tässä suhteessa. En tiedä, jotenkin vain uskon, että nuo esikuvat ja ex-äitipuolen kannnustus (myös isän toki), saivat minut lähtemään kauas maailmalle opiskelemaan. Kuvittelisin (en siis tiedä, en voi tietää), että jos äiti olisi elänyt, hän olisi kannustanut minua johonkin käytännöllisempään ammattiin. Ehkä minustakin olisi tullut sairaanhoitaja äidin esimerkin mukaisesti, muistan ainakin pikkutyttönä halunneeni sitä.


Olen pohtinut tätä vuosien varrella paljon. Ensin yksin pääni sisällä. Teininä, kun suutuin isälle milloin mistäkin, nappasin koiran hihnaan ja lähdin metsään kävelemään. Ja puhuin äidille asioista, selvitin niitä hänelle ikään kuin hän olisi kuullut ja ymmärtänyt. Mutta ei koskaan vastannut. Pikkuhiljaa tätä tapahtui yhä harvemmin, mutta kun tultiin siihen ikään, että kaverit alkoivat saada lapsia, äiti on taas pyörinyt enemmän mielessä. Haluaisin kysyä häneltä miljoonaa asiaa! Millaista oli, kun hän odotti minua? Millaista elämä isän kanssa oli? Mitä hän tykkäsi työstään? Mitä hän ajattelisi nykymaailman menosta? Mitä hän ajattelisi minun kehruuinnostuksestani? Harmittaisiko häntä, kun en ole saanut lapsia? Olisiko hän ylpeä minusta? En vaan voi kysyä. Ja itken taas.

Viikko

Hups heijakkaa! Aikamoista vauhtia on viikko mennyt. Nimpparit oli ja meni - ei juhlittu. Koeviikko oli ja meni, kaikki kokeetkin olen jo tarkistanut. Hierojalle en ehtinyt (huomenna ehdin), kampaajalle en ehtinyt (huomenna varaan ajan). Debytoin suomentajana, TSV-vaihdon pakettini ehti perille ja oli onneksi mieluinen, ja pakkanenkin lauhtui vihdoin.

Serkkuni, jota en ole tavannut varmaan 25 vuoteen, soitti. Pitkä ja surullinen keskustelu sai ajatukset pyörimään päässä. Serkku pohti, että hän ei osaisi kuvitella elämäänsä, jos hänen äitinsä olisi kuollut kuten minun, kun olin 10-vuotias. Vaikka asia oli ja on vakava, minulta pääsi spontaani naurahdus, minä puolestani en osaa kuvitella millaista elämä olisi jos äiti eläisikin.

Se oli elämäni suurin solmukohta. JOS äiti ei olisi kuollut, olisinko minä tässä ja nyt? Jotenkin tuntuu, että en. Äiti, se mitä hänestä muistan, oli hellä, kiltti, rauhallinen, käsityöihminen, mutta ei akateeminen. Jotenkin uskon, että ex-äitipuolellani on ollut valtava vaikutus minun ammatinvalintaani. Ei minusta olisi tullut opettajaa ilman häntä. Jos äiti eläisi, olisin varmaan konkreettisemmassa ammatissa, käsitöitä harrastaisin ihan taatusti. Ehkä en myöskään olisi lähtenyt kotikaupungistani.

Näitä tilasin Etsystä (joka muuten ei vie vain pikkurilliä, eikä koko kättä, vaan koko kropan). Pari puuttuu kuvasta, koska ovat jo käytössä. Herkullisia, ihanan kiusoittelevia!

Pohdin

Pakkanen paukkuu nurkissa, aurinko paistoi tänään - ja mulla on täydellisen vapaa viikonloppu. Ei rästitöitä ja päätin etten edes ajattele opiskeluja. Niinpä piti sitten ajatella jotain muuta.

Miksi minä niin usein erotun sakista? Eilen olin opiskelemassa päivän, oli tosi kiva nähdä ihan livenä opiskelukavereita, olla semmoisten ihmisten keskellä, jotka ovat kiinnostuneita samoista asioista. Tuolla minun tietotekniikkainnostukseni ei erottanut, vaan yhdisti. Mikä sitten erotti? Huomasin vaan jossain vaiheessa ihan vahingossa, että suurin piirtein kaikki muut (parikymppisistä viisikymppisiin, miehiä ja naisia) olivat pukeutuneet ah niin suomalaisesti mustaan tai harmaaseen - minä en. No, oli yhdellä nuorimmista pinkkiä ja yhdellä valkoinen fleece, mutta mulla oli suklaanruskea ja vihreäpilkkuinen sammarihame à la Kimperi, harmaa pusero ja sen päällä Summit-huivini eli oikein kunnon punainen. Enkä kestänyt talvikenkiä sisällä jalassa koko päivää, joten hiippailin oransseissa villasukissa. Erotuin sakista.

Mutta, kun menin sieltä takaisin töihin suunnittelemaan maanantain tunnit, enpä enää erottunutkaan. Ovatko opettajat jotenkin värikkäämpää porukkaa? Ehkä peruskoululaiset tartuttavat meihin jotain ;) Ainakin minuun tietynlaisen levottumuuden.

Jos luento on tylsä, neulon, koska muuten pyörisin ympäri kuin hyrrä ja häiriköisin muita urakalla. Jos luento on kiinnostava, neulon, koska muuten kyselisin lisää koko ajan ja häiriköisin muita. Jos multa kielletään neulominen luennolla - repeän. Tylsät pakkotilaisuudet, joissa oikeasti ei voi neuloa (koulun yhteinen kevätkirkko tms), no niissä ajattelen monesti neulomista tai kehräämistä. Käyn läpi mielessäni lankavarastoa, lasken jonkun pitsikuvion silmukkamääriä.

Silti erotun myös töissä. Olen se, joka ei osaa olla hiljaa. Kokouksissa, kun kysytään kommentteja, suurin osa on hiljaa, katselee kattoa. Minä tuskastun ja sanon sitten mielipiteeni. Ja vaikuttaa siltä, että mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän annan palautetta. Välillä oikein häpeän itseäni, enkö voisi vaan olla hiljaa ja antaa asioiden soljua ohitse? En voi.

Erotun töissä myös puheenaiheillani. Varmaan 90 % ajasta puhun vain kissoista tai käsitöistä. Ja loppuajan olen se iPhonen omistava datishörhö.

Tunnen välillä myös erottuvani suomalaisista, vaikka sydänjuuriani myöten suomalainen olenkin. En ole hiljainen (veli on, suku väittää, että miä perin kaikki puhegeenit). En ole blondi enkä sinisilmäinen (ulkomailla luullaan usein irlantilaiseksi). En ymmärrä telkkarin kotimaisia huumoriohjelmia (paitsi niitä vanhoja ja hyviä, kuten Tankki Täyteen - tosin sehän oli englantilaisen käsikirjoittama...). En juo olutta enkä kahvia. En tykkää makkarasta enkä kinkusta. Inhoan syvästi urheilua.

Mutta minä olen minä. Olen auttamaton sähläri (montakohan kertaa olen tiputtanut videoneukkarin mikin tai ravannut kesken tunnin opehuoneeseen hakemaan unohtunutta kirjaa), puhun ihan liikaa, kädet heiluu mukana puhuessa, puhun liikaa varsinkin tuntemattomille (ja mietin jälkikäteen, että miks taas tein niin), en osaa olla vihainen (menee aina nauramiseksi), itku on herkässä (toisaalta tämä on myös rikkaus), innostun helposti kaikesta, mutta joihinkin asioihin minua on vaikea taivutella (yrittäjyyskasvatus tursuaa jo korvista). En kestä vetkutusta ja vatulointia, vaan alan organisoida porukkaa ja hommia. Ja puhun liikaa kissoista. Mutkun ne on perhe ♥

Uljas

Piki kiittää kauniisti saamistaan kommenteista. Kun kehrään ja se kampeaa itsensä syliin, sekin kehrää ensin. Etsii hyvää asentoa, pyörii ja kierii, ja vähän leipoo siinä samalla minua. Lopulta se asettuu paikoilleen ja katselee närkästyneenä, että lopeta tuo rukin polkeminen ja keskity minuun! Vieraille se on arka (paitsi eräälle ;) mutta minun kanssani se on pohjattoman hellyydenkipeä. Herätti tänä aamuna viideltä kurraten ja leipoen ja vaatien ehdottomasti huomiota. Hömelö ♥


Tää on kyllä ihan kauheaa. Vuosi sitten tähän aikaa teimme kovaa vauhtia Kipakoiden kalenteria. Ideat eivät irronneet multa millään, kaikki oli työn ja tuskan takana. Nyt, kun ei ole laisinkaan aikaa käsitöille, pää meinaa räjähtää ideoista. Hanska-aatteitakin on jo kolmet päässä (kaksiin on langat) ja tarvitsisinkin syksyä varten uusia hanskoja, mutta kun ei vaan ehdi neulomaan. Ainoat pienet ryöstetyt neulomishetket ovat kokoukset. Kerrankin niitä saisi olla vähän enemmän - tai ehkä ei sittenkään.

Tänään huomasin, että miun kokoushuivissa on aika monta virhettä... En pura. Ei niitä pingotuksen jälkeen kuitenkaan huomaa kukaan muu kuin minä. Jos huomaa, ko. henkilö on päässyt kummallisen lähelle kovin pitkäksi aikaa. Ainoa, joka niin lähelle voisi mahdollisesti päästä, olisi se Prinssi Uljas valkoisella hevosellaan... Enkä ole ollenkaan varma, kiinnittävätkö Prinssi Uljaat huomiota neuleiden virheisiin? Jos kiinnittävät, oletan heillä kuitenkin olevan sen verran hyvät käytöstavat, etteivät moisista uskalla ääneen sanoa ;) Tai jos sanoisi, niin jos hän todella olisi oikea Prinssini, en varmaankaan kykenisi suuttumaan ollessani kauan kaivatun prinssin lumoissa.

Ihan selvästi liian vilkas mielikuvitus ja liikaa aikaa ajatella.

Hups

Hups. Elokuussa en saanut valmiiksi yhtään ainutta neuletta. Jotain on kyllä tulossa toivottavasti piakkoin.

Äh. Pitää vissiin tyhjentää keittiön pöytä rojusta. Hieroja käski tehdä "keittiönpöytä-venytyksiä" :)

Hups. Kehuin tänään kaikki opetusryhmäni. Mutta kun ne nyt vaan on niin ihania.

Argh. Herrat olivat leikkineet puutarhureita. No, se on taas tekosyy käydä kukkakaupassa hakemassa jotain kaunista.

Hups. Tämän ja ensi viikon kaikkina arki-iltoina on jotain ns. ylimääräistä menoa.


Hups. Olin unohtanut lukea yhdet aineet.

Argh. Olen bongannut ihan liikaa kieli(oppi)virheitä julkisista ja virallisista teksteistä viime aikoina. Olen myös laittanut palautetta näistä ja saanut itse spostia takaisin, että "he kirjoittavat omalla tyylillään, siten kuin he puhuvat englantia". I'm sorry, but I strongly disagree!

Hups. Ei olis saanut, mutta kun yksi kaunis nuori nainen tänään aivasti, purskahdettiin muun ryhmän kanssa spontaanisti nauruun. Se oli niin pieni, vieno, sievä "miu"!

Hrrrr. Ulkona tarttee takin tai villapuseron. Ainakin aamuisin.

Hups. Tilasin villaa. Ja vähän lisää villaa.

Jännittää

Tämä viikko meni paljon nopeammin kuin viime viikko. Silti liian hitaasti. Tänään oli ensimmäinen päivä kun en nukkunut päiväunia töitten jälkeen - ehkä minä taas totun töissä käymiseen. Enimmäkseen se on oikein kivaa, mitä nyt paperityöt ja muutama hankala ja inhottava asia kiusaavat. Joskus huvittaakin. Joskus ihan opehuoneen kesken, joskus oppilaiden toimesta. Lukiolaisen paperista löytyi tällä viikolla tämmöinen lauseen loppu: "...he/she can sit in the same". Täh? Uudemman kerran täh? Sitten välähti. "...hän voi samaistua". Sama + istua = samaistua tod. näk. Google translatorin mielestä ;)

Ensi yöksi on luvattu sadetta. Kuulostelen koko ajan milloin, oi milloin. Kaipaan sadetta. Kaipaan sen tuomaa mielenrauhaa. Jotenkin olen aina rauhallisempi, tyynempi sateella kuin auringossa. Paitsi ehkä marraskuun pimeydessä kun valon pilkahduksesta ei ole toivoakaan. Mutta silloinkin odotan lunta, en aurinkoa niinkään.


Tämä herra rakastaa aurinkoa ja lämpöä. Viime aikoina yöt on nukuttu tiiviisti emännän kainalossa ja peiton alla. Päivät ovat menneet riehakkaasti - eilen laitoin puhtaat matot lattialle (kesäisin meillä ei ole mattoja - perinne lapsuudesta), ja herroilla on riittänyt leikkimistä ja ruttaamista ja vauhtia. Ne matot vaan on niin jänniä.


Ensi viikolla pääsen pitkästä aikaa itse opiskelijan asemaan. Odotan jo innolla. Ostin uusia lyijykyniäkin. Pelkään pahoin olevani kovin kriittinen opiskelija. En tykkää tyhjäkäynnistä (palkattomalla virkavapaalla), en tykkää odottelusta tai hidastelusta (luonteeltani turhan sukkela), haluan kysyä kaikesta (pohjattoman utelias), pelkään ajautuvani porukan kanaemoksi (20 vuotta muita vanhempi - tosin kaikkia en nähnyt haastattelussa) ja taatusti neulon koko ajan (se ehkä pitää minua vähän hiljaisempana ja rauhallisempana). Eli olen ihan niin kuin omat oppilaani ;) Jännittää.

Miksi

Miksi hullu siivousvimma iskee aina kesäisin? Vaatehuone raivattu ja roudattu paaaaljon tavaraa kirpputorille pois silmistä äkkiä. Lahjoitettu myös 20 vuotta ympäri Suomea muuttaneet matonkuteet ja tulevat matonkuteet (= vanhoja vaatteita, lakanoita, verhoja) eteenpäin. Raivattu Lundia, raivattu vaatekaapit ja pesty toppavaatteita jne.

Miksi tavarat ei osaa mennä itsestään paikoilleen? En ymmärrä kuinka esim. tiskipöytä on aina täynnä sekalaista sälää. Tai olkkarin pöytä. Tai pianon päällinen. Tai yöpöytä. Tai joka paikka.

Miksi kissat ovat niin oppivaisia? Pitää hommata lapsilukko keittiön alakaappiin, jossa säilytetään niiden ruokia (paitsi ei raksupusseja, kun niihin ilmestyy käpälän mentäviä reikiä alta aika yksikön - ne on siis jääkaapin yläpuolisessa kaapissa). Olen viikon sisään kahtena aamuna herännyt siihen, että kuuluu kolaus, romaus ja rapinaa. Kun menen katsomaan Piki on kaapissa, Indy yrittää rei'ittää Latzin pusseja.

Miksi päivänliljat kukkivat vain päivän? Minulla on oranssi päivänlilja, jossa on tänä vuonna enemmän kukkia kuin koskaan, ja rakastan sitä väriä! Ovathan nuo kuvien Lollypopitkin kauniita, ja ne kukkivat useamman päivän, mutta ne oranssit...

Miksi ne kengät, jotka istuvat täydellisesti jalkaan ja miellyttävät eniten silmää, ovat myös kaupan kalleimmat?

Miksi asiakaspalvelut vastaavat asiakkaan spostikysymyksiin valmisvastauksilla, jotka eivät itse asiassa vastaa kysymyksiin?

Miksi Pikin nenävarressa on pieni naarmu? Huomasin viime perjantaina.

Miksi Indyn korvalehtien itikan puremien paukamat eivät meinaa hävitä? Se selvästi nauttii kun sormeilen niitä korvalehtiä. Meillä on uusi hellittelytapa ♥


Miksi neulominen ei huvita vaikka helle loppui (ainakin melkein)? Onneksi loppui, nivelkipu oli sietämätöntä. Kuumuuden helpotettua, kipukin helpotti, ei hävinnyt kokonaan, mutta on siedettävää.

Ja helteen helpotettua Indykin siirtyi makkarin ikkunan edessä olevalta lipastolta (johon kävi kiva ilmavirta tuuletusikkunasta) takaisin miun jalkoihin nukkumaan. Ja Pikin on siirtynyt peiton päältä peiton alle kainaloon. Miun murut.

Rimmaa

Helle

Kuumuus pyyhkii kattoja,
aurinko listii varjoja.
Jaksaisinko vielä vähän,
kirjoitella nyt tähän?

Aatos tuntuu tahmealta,
sateen odotus valtavalta.
Rips, raps, kaks pisaraa,
eikö vois kunnolla sataa!

Kuuma sohva peffan alla,
en voi yhtään olla ulkosalla.
Jäätelöä syöty ihan liikaa,
Tekis mieli vaikka siikaa.

Kelpais varmaan kateillekin,
kuuma on tullut niillekin.
Turkit paksut selässänsä,
väittävät tästä selviävänsä.

Karvoja irrottavat kaikkialle,
jääköhän mitään mahan alle?
Ikkunasta käy pieni viima,
talon paras paikka onhan siinä.

Venyy, pohtii, pesee,
tassua hiukan nuolaisee.
Jaksaisko emännältä pyytää,
voisko säätä vähän säätää?

Liikaa

Liian kuuma. Puoli kahdeksalta illalla menin leikkaamaan pienen takapihani nurmikon ja mittari näytti varjossa yhä +28. Auringossa mittarin asteikko oli loppunut kesken. Tiedän kyllä, että "ei kuuma luita riko" ja "helle hellii", mutta liika on aina liikaa. Ja nyt on jo liikaa, koska:

-Ei tee mieli suklaata.
-Alan saada tarpeeksen jäätelöstä ja pirtelöstä.
-Päivän kuumimmat tunnit 12-17 minä ja kissat nukumme sisällä mahdollisimman viileässä (seuraavaksi pitää varmaan siirtyä kylppärin lattialle nukkumaan).
-Herrat eivät tule yöllä viereen nukkumaan.
-Minä uin järvessä! Eli vesi on lämminyt yli maagisen rajan.
-Ontelot turpoavat umpeen, en voi hengittää ja tarvitsen Duactia.
-Yöllä pitänee luopua täkistä. Villasukat on jo heitetty nurkkaan.
-Postilaatikolla käydessä piti jäädä viilehtymään sadettajan alle.
-Ajatuskin autoilusta saa aikaan pyörrytyskohtauksen.


Sitähän se on, Suomen kesä. Lyhyt ja vähäluminen.

Puhtaita

Pesin eilen pari koneellista virkattua pitsiä. Ulos vein ne, jotka eivät mahtuneet sisälle kuivaustelineeseen. Näitä on siis paljon, todella paljon. Mamman tekemiä kaikki, paitsi yksi nyplätty, joka on Mamman veljen vaimon tekemä. Montakohan kilometriä lankaa näihin on mennyt? Montako tuntia aikaa? Paljonko ajatuksia? Paljonko rakkautta?


Tuossa yläpuolisessa kuvassa keskellä olevassa sängynpeitossa on erilaiset reunukset. Toisessa reunassa isompi sakarakuvio (13 sakaraa) ja toisessa pienempi versio (tuplasti sakaroita). Jotenkin tuntui hullun riemulliselta ja hassun hellältä huomata tuo ero.


Suvussa nimenomaan Mamman siskot ovat todellisia käsityötaitureita. Ja se veljen vaimo. Nuoremmasta polvesta vain minä ja yksi pikkuserkku ollaan tosi harrastajia. Mutta meitä onkin aina sanottu kaksosiksi, vaikka ikäeroa on 10 vuotta.

Näitä on niin paljon, että piti tehdä tilaa kaappeihin (heitin vihdoinkin mm. makuupussin vuodelta -81 roskiin). Pitsipöytäliinat eivät oikein istu minun kotini tyyliin, mutta en minä näitä voi pois heittää. Muutaman ehkä lahjoitan eteenpäin, mutta suurin osaa jää minulle. Ja yhdet sivuverhot aion kyllä laittaa heti makkarin ikkunaan, kunhan vaan saan ikkunat pestyä.


Tuo taaimmainen oikealla alhaalla. Muistan sen yläaste- ja lukioajalta. Se oli minun. Ja mulla on yläkaapissa toinenkin Mamman varta vasten mulle tekemä sängynpeitto. Tekikö se mulle kaksi siksi, että veli ei huolinut? Tai kyllähän se tiesi minun tykkäävän ♥

Puhtaat valkeat lakanat pitsit.

Mietin

Viime päivinä olen taas vaihteeksi tuntenut itseni vanhaksi. Ja ihan tahtomattani tirkistelijäksi.

Ennen vanhaan, kun minä olin nuori (=kultaisella 80-luvulla), seurustelu oli ihan erilaista. Ei ollut kännyköitä eikä tietokoneita (paitsi sitten loppupuolella) eikä nettiä. Kun tapaaminen sovittiin, sinne kanssa mentiin. Ja toinen teki oharit, sai raivota niin paljon kuin halusi, mutta ei se toinen sitä välittömästi tiennyt. Sovittiin moneltako soitetaan - lankapuhelimella - ja kotona sitten vein lankapuhelimen mukanani eteisestä omaan huoneeseeni (onneksi oli pitkä johto), jotta sai edes jonkinmoista puherauhaa. Ja voi luoja jos joku sukulainen tai iskän työkaveri sattui soittamaan juuri sovittuun aikaan...

Nykyään konstit on monet. Jos toinen ei vastaa kännyyn, voi laittaa viestin FB:ssä. Tai Mesessä. Ja kun minä puhun 90-luvun alun kokemuksella irkistä, nuoret tuijottavat äimistyneenä "ootko siä Irc-galleriassa???". No en tosiaankaan, vaan mulle irc on jotain ihan muuta. Selitä sitä sitten. Mutta revenons à nos moutons, eli periaatteessa toisen tavoittaa aina, mistä tahansa. Luulisi siis asioiden olevan hyvin.


Ennen vanhaan siis seurustelu oli kuitenkin jotenkin yksityisasia. Nykyään tuntuu, että kaikki asiat huudellaan julkisiksi vähintäänkin FB:ssä. Olen seurannut, kieltämättä hieman uteliaana, nuoren parin seurustelua sitäkin kautta. Kaikki huudetaan julki, riidat, sopimiset, kaikki. Ja se kielenkäyttö. Ennen vanhaan taidettiin kiroilla vähemmän. Tai se ei ollut sallittua kuin aikuisille eikä heillekään kaikkialla. Tai ehkä kirosanat määriteltiin eri tavoin. En ainakaan muista, että kukaan ikäisistäni (yläkoulu) tytöistä olisi käyttänyt noin solkenaan tuollaista kieltä. Jotenkin tuntuu pahalta, että nuoret ja kauniit käyttävät niin rumaa kieltä. Yhtä pahalta se tosin minun korvissani kuulostaa, vaikka puhuja olisi vanha ja ruma ;) Mietityttää silti. Saavatko he käännettyä tämä kirosanatyylin "pois päältä" tarvittaessa?

Filosofointi sikseen (sille vaan on tänä viikonloppuna ollut aikaa). Pikillä on uusi tavoite. Eteisen pöydältä voi hypätä roikkumaan eteisen kaappien yläreunaan ja toivoa, että jotenkin taianomaisesti yläkaappi aukeaisi ja se pääsisi livahtamaan sisään. Ja että siellä olisi lelupiilo. Emäntä toivoo, että se lopettaa moisen harrastamisen ennen kuin kaappien ovet vaihdetaan jossain tulevassa remontissa.