Jokaisen elämä on henkilökohtainen, koetaan henkilökohtaisesti ja siihen suhtaudutaan kovin subjektiivisesti. Niinpä tämä allaoleva hämmensi minua kovasti:
Anonyymi on lisännyt kommentin tekstiisi "
Viikko":
Tuli paha mieli äitisi puolesta. Aika loukkaavasti kirjoitettu.
Mikä siinä loukkasi? Olisi helpompi vastata, jos tietäisin tarkemmin. Mutta joka tapauksessa yritän vastata, kerron oman elämäni. Jos tämä loukkaa, en voi sille mitään, asiat vaan nyt ovat menneet näin, minusta riippumatta.
Lokakuun lopussa 1980 minä olin 10-vuotias koululainen. Maanantai-aamuna menin normaalisti kouluun ja tulin iltapäivällä takaisin kotiin. Sen jälkeen mikään ei enää ollut normaalia. Isä vei minut huoneeseeni ja jutteli vakavasti. Aamulla, äiti oli lähtenyt seitsemäksi töihin, taluttanut pyöräänsä tien yli meidän talomme kohdalla, ja pakettiauto oli tullut päälle. Autolla oli kesärenkaat (lain mukaan sallittua), vaikka lunta oli jo maassa ja liukasta. Äiti oli sanonut itse, kuskin auttaessa häntä kyytiin, että sairaalaan. Vielä tänä päivänäkään kukaan ei tiedä, tajusiko hän tilanteen vakavuuden vai ajatteliko hän vain menevänsä töihin. Mikran kulmalla hän oli menettänyt tajuntansa.
Tiistaina lääkäri totesi hänet aivokuolleeksi. Isän päätöksellä hänet irrotettiin koneista ja hän kuoli. Tämän minä kuulin jälkikäteen, odotin sairaalan pihalla autossa (tätä en ymmärrä, olisin halunnut olla mukana). Isä ja eno olivat hakeneet minut koulusta. Muistan vieläkin kuinka kävelin koulun ja pihan halki itkien ja kaikki tuijottivat.
Sairaalan kappelissa en siis ollut, mutta olin mukana kun äiti siirrettiin Tuomiokirkkoseurakunnan kappeliin. Isä oli ruumisauton kyydissä, minä olin mummon (äidinäiti) kanssa naapurin oranssissa Opelissa. Ruumisauto kiersi kotimme kautta. Muistan kuinka ihmiset seisoivat kadun varrella hattu käsissään. Auto ajoi sitten kappelille. Muistan kun nostin päätäni mummon sylistä Vaahterakadun kerrostalojen kohdalla. Näin kuinka luokkakaverini kävelivät koulusta kotiin ja tuijottivat. Työnsin pääni mummon syliin ja itkin. Olin niin vihainen maailmalle, miksi minulta vietiin äiti. Mummo sanoi sanatarkasti (en ikinä unohda näitä sanoja):"Jumala tekee aina hyvin, tälläkin on tarkoitus". Itkin entistä enemmän ja vihasin jumalaa ja mummoakin - äitinsä menettäneen 10-vuotiaan koko sydämen voimalla.
Äiti haudattiin. Hautajaisissa oli ihan hirmuisesti ihmisiä. Kaikkia en tuntenut, mutta kaikki tunsivat minut. Inhoan vieläkin laulua "Niin kaunis on maa", koska serkut lauloivat sen hautajaisissa. Kieltäydyin koskaan pitämästä toista kertaa hautajaisvaatteitani. Olin hautajaisissa vihainen pikkuveljelleni, kun se ei jaksanut olla surullinen koko aikaa (no, kuinkas 5-vuotias...). Elämä jatkui, vaikka välillä tuntui, että se ei vaan ole mahdollista. Itkin usein itseni uneen.
Mitä minä muistan äidistä? En paljoa. Muistan, että äiti istui nojatuolissa katsomassa telkkaria, ja minä tein kampauksia hänen hiuksiinsa. Muistan, että äiti antoi minun läträtä ja lotrata tiskeillä, vaikken oikeasti saanut niitä sitten tiskattua. Muistan, että äiti hiihti minun kanssani pikkulenkkiä siinä, missä nykyisin on joku palvelutalo ja menee ohitustie. Muistan, että äiti tykkäsi lukemisesta ja ompelemisesta. Muistan, että äidillä oli vihreä farkkupuku. Muistan, että äiti riiteli välillä isän kanssa ja itki vessassa. Muistan, että äiti teki hyvää perunavelliä. Muistan, että äiti heitti yhtenä uutena vuotena hajonneen nalleni roskiin ja minä suutuin. Äiti osti uuden nallen, mutta ei se ollut sama asia. Muistan, että joku talvi-ilta kävimme äidin kanssa K-marketissa niin, että miulla oli talvisaappaiden ja toppavaatteiden alla vain yöpaita (tummansinisellä pohjalla valkoisia palloja). Muistan, että äiti ompeli miulle keltaisen pikkukukallisen yöpaidan, mutta ei laittanut siihen sydäntä. Leikkasin saksilla reiän ja äiti paikkasi sen sydämellä.
Muistan siis hajanaisia mielikuvia, otoksia sieltä täältä, mutta en oikeasti muista mitä äiti ajatteli erilaisista asioista (politiikka, uskonto, työelämä, perhe...). En siis osaa kaivata äitiä henkilönä, kun en häntä enää tunne. Mutta silti ikävöin ja kaipaan äitiä niin paljon. On niin väärin, että muut voivat mennä äitinsä kanssa shoppailemaan, mutta minä en. Toisaalta, millaista se olisi? Tykkäisikö äiti shoppailusta? Mitä hän ostaisi? Mistä me puhuisimme? En minä tiedä.
Kaipaan äitiä käsitteenä. Kaikilla muilla on äiti. Tai no, ei kaikilla oikeasti, mutta siltä välillä tuntuu.
Ehkä anonyymiä loukkasi se, että sanoin, että äiti ei ollut akateeminen. Mutta kun näin olen käsittänyt. Ehkä olen väärässä. Isä kultasi äidin muistoa. Isä väitti aina, että hän itse oli surkea koulussa ja äiti loistava. Isän kuoltua löysin molempien koulutodistukset. Asia olikin ihan päinvastoin. Isä oli loistava, äiti sai ehtoja urakalla. Löysin myös papereita äidin ammatikoulutuksen ja työuran ajalta. Hän käsittääkseni piti työstään paljon, mutta papereista käy ilmi, että hänen ylennystään on mietitty ankarasti, epäilty pystymistä. Ylennettiin kuitenkin.
Äidin suvusta en niin kauheasti tiedä, mutta isän puolella (joka on siis läheisempi) ei ollut yhtään akateemista ennen minua. En lukiolaisena edes tiennyt mikä yliopisto on, ennen kuin ex-äitipuolen sisarukset selvittivät. He olivat minulle esikuvia tässä suhteessa. En tiedä, jotenkin vain uskon, että nuo esikuvat ja ex-äitipuolen kannnustus (myös isän toki), saivat minut lähtemään kauas maailmalle opiskelemaan. Kuvittelisin (en siis tiedä, en voi tietää), että jos äiti olisi elänyt, hän olisi kannustanut minua johonkin käytännöllisempään ammattiin. Ehkä minustakin olisi tullut sairaanhoitaja äidin esimerkin mukaisesti, muistan ainakin pikkutyttönä halunneeni sitä.
Olen pohtinut tätä vuosien varrella paljon. Ensin yksin pääni sisällä. Teininä, kun suutuin isälle milloin mistäkin, nappasin koiran hihnaan ja lähdin metsään kävelemään. Ja puhuin äidille asioista, selvitin niitä hänelle ikään kuin hän olisi kuullut ja ymmärtänyt. Mutta ei koskaan vastannut. Pikkuhiljaa tätä tapahtui yhä harvemmin, mutta kun tultiin siihen ikään, että kaverit alkoivat saada lapsia, äiti on taas pyörinyt enemmän mielessä. Haluaisin kysyä häneltä miljoonaa asiaa! Millaista oli, kun hän odotti minua? Millaista elämä isän kanssa oli? Mitä hän tykkäsi työstään? Mitä hän ajattelisi nykymaailman menosta? Mitä hän ajattelisi minun kehruuinnostuksestani? Harmittaisiko häntä, kun en ole saanut lapsia? Olisiko hän ylpeä minusta? En vaan voi kysyä. Ja itken taas.
